Surffailin tuossa Youtuben ihmeellisessä maailmassa ja törmäsin tämmöiseen hienosti toteutettuun fanimusiikkivideoon:

 

 Tuli mukavasti fiilisteltyä, ovathan Scar ja Zira lempihahmojani Leijonakuningas-elokuvissa. Sääli tavallaan, etteivät nuo kaksi todellisuudessa esiinny samaan aikaan. Tästä pitäisi kyllä laittaa palautetta Disneylle!

Lasten piirroselokuvissa on usein hyvin mustavalkoinen maailma. On ne selkeät kiltit hyvikset ja viimeiseen saakka ilkeät pahikset. Sekä Zira, että Scar kohtaavat kumpikin tahoillaan loppunsa heittäydyttyään viime metreillä itsekkäiksi. Scar oli valmis myymään liittolaisensa hyeenat säilyttääkseen oman nahkansa. Zira taas ei voinut niellä ylpeyttään ja antaa Kiaran auttaa itsensä ylös.

Kummallakin hahmolla on kuitenkin järkevät inhimilliset syyt olla katkera: Scar on aina jäänyt veljensä varjoon ja Simban synnyttyä menee hänen viimeinenkin mahdollisuutensa olla jonain päivänä Jylhäkallion kuningas. Zira taas on katkera kumppaninsa kohtalosta ja tavasta, jolla Simba kohteli heitä voitettuaan Scarin kannattajat. Paljon näkee kuitenkin myös pahiksia, jotka vaan ovat pahoja ilman mitään järkevää syytä. Joskus heihin törmää oikeassakin maailmassa, esimerkiksi työpaikka- ja koulukiusaajien muodossa. Käyttäydytään ikävästi toisia kohtaan ilman mitään näkyvää syytä.

En ole kuitenkaan ikinä ollut sitä mieltä, että joku voisi olla absoluuttisen paha. Jokaisella on varmasti oma tarina taustallaan, kuten myös Ziralla ja Scarilla on. Minusta on ainakin piristävää huomata, etteivät Leijonakuningas-fanit pidä näitäkään hahmoja yksiulotteisina ilkimyksinä. Tuon videon ohessa youtube on täynnä tarinoita Ziran ja Scarin nuoruudesta fanien toteuttamina.

Nostan kyllä hattua jokaiselle tarinan pahikselle, joiden toiminta on selitetty jollain tavalla. Mielestäni nämä tarinoiden pahatkin ansaitsevat osakseen ymmärrystä ja sympatiaa - fiktiivisinä hahmoina. Traaginen menneisyys tuo hahmoon syvyyttä. On myös hahmoja, jotka muuttuvat tarinan aikana pahoista hyviksi. Eräässä omassa koiratarinassani tulee käymään näin. En ole vielä kirjoittanut kohtausta, mutta se on ollut monta vuotta mielessäni hyvin elävänä. Miten pahiksella pettää pokka ja hän luovuttaa ja liittyy osaksi hyvisten joukkoa. Jotenkin tuntuu, että siinä kohtaa hahmosta katoaa jotain.

Ziran poika Kovuhan vaihtaa myös puolta, mikä muuttaa hahmoa monipuolisemmaksi. Kovun pahiskarisma ja tietynlainen raadollisuus ei katoa kokonaan ja säilyy mielenkiintoisena vivahteena hahmossa koko tarinan loppuun. On kuitenkin jännittävää, miten Kovun hyvät puolet tuodaan esiin vasta siinä kohtaa, kun hän kääntää kelkkansa. Sama pätee Ziran tyttäreen Vitaniin.

On harmillista, että pahikset esitetään aina yksinomaa negatiivisissa mielentiloissa - niin kauan kuin elokuvan katsojan halutaan pitävän heitä pahiksina. Ja jos pahis kokeekin iloa, se tapahtuu aina hullunkiilto silmissä. Esimerkiksi Scar on elokuvan alkuajan tympääntynyt, sitten juonitteleva, vallanhimoinen, lopulta käskevä, vihainen ja agressiivinen. Zira on koko elokuvan ajan kova ja katkera.

Miksi näin?

Kokevatko elokuvien tekijät, että olisi vaarallista esittää pahoista hahmoista hyviäkin puolia? Jos pahis olisi elokuvassa esimerkiksi rakastunut? Tai nauraisi normaalin iloisesti juonittelevan ja pahansisuisen tai mielipuolisen hullunnaurunsa sijaan?

Ziran ja Scarin pahin tragedia taitaa olla, että Zira hahmona keksittiin monta vuotta sen jälkeen, kun Scar oli jo kuollut elokuvasarjan ensimmäisessä osassa. Tuon youtubepätkän kaltaiset fiilisteyt virallisten tahojen suunnasta taitavat jäädä kokematta. Vai voisiko joku kuvitella, että Disneyltä ilmestyisi lempeä lyhytelokuva Ziran ja Scarin nuoresta lemmestä? Sitä sopii odotella, huolimatta siitä, että monet fanit olisivat varmasti innoissaan.