Huom! Sisältää spoilereita!

Olen tässä lukenut uudemman kerran Mammutit-kirjasarjan 2 ensimmäistä kirjaa, Hopeaturkin ja Pitkähampaan. (Jääluu pitää vielä lukea, mutta olen tainnut jättää sen kirjan Helsinkiin, pitää hakea se jossain vaiheessa sieltä.) Eilen tuli pitkästä aikaa katsottua Ice Age.

Mammutit-sarjaa lukiessa koin - eritoten ensimmäisen osan kohdalla - syvää myötähäpeää omaa lajiani kohtaan, joka kirjasarjassa tunnetaan nimellä Kadotetut. Totta kai kyse on fiktiosta, mutta taustallahan on, että esi-isämme ovat oikeastikin hävittäneet liudan lajeja sukupuuttoon - kuten myös mammutit. Erityisesti Hopeaturkkia lukiessa tunnelmat kävivät todella masentuneissa fiiliksissä kohdissa, joissa saarelle haaksirikkoutuneet viinatrokarit ihan huvikseen suurta julmuuttaan ajavat mammutit epätoivoiseen ahdinkoon. Väkisinkin tulee mieleen, että jotain tuollaista voisi oikeastikin odottaa tapahtuvan, jos toteutuisi kirjassa kuvattu tilanne, jossa mammutit ovat eläneet vuosituhansia eristyksissä ja selviytyneet ja sinne eksyisi väärä ihmisjoukko esim. luonnontutkijoiden sijaan. Kun tämän päivän eläinrääkkäystapauksia ja ihmisten toisilleen harjoittamia julmuuksia ajattelee.

Tarvitaanko siihen oikeasti inhimillistettyjen eläinten näkökulma, ennen kuin sitä alkaa pohtimaan, mikä lajiamme oikeasti vaivaa?

Näiden kirjojen jälkeen yksi lempielokuvistani, Ice Age, alkoi tuntua hyvin kieroutuneelta. Ihmiset ovat tappaneet Manfredin perheen ja siitä huolimatta tämä näkee valtavasti vaivaa pelastaakseen niiden pennun. Vaikka elokuva itsessään on mainio tarina toveruudesta yli lajirajojen ja kyseessä on edelleen fiktio, lastenelokuva, suretti ajatella, että elokuvan pääkolmikon lajit tulisivat piakkoin kuolemaan sukupuuttoon - kiitos ihmisten, joiden seuraavan sukupolven eloonjääntiä ne olivat edesauttaneet.

Ice Agessa ihmisillä on sudesta kesytettyjä alkukoiria (aika kovia hurttia muutes, kun pärjäsivät sapelihammaskisuille yksi yhtä vastaan -taistelussa!) ja koirahan sitten on selviytynyt sukupolvien ajan ihmisen rinnalla muiden lajien kadotessa sukupuuttoon. Mammutit-kirjasarjassa kesytettiin myös muutama mammutti ja Pitkähammas-kirjassa oli myös kesyjä mastodontteja. Kirjan loppusanoissa todettiin, että on olemassa ihan tieteellisiäin spekulaatioita, että näin olisi voinut käydä joskus. Vähän surullisin mielin kyllä ajattelen, että olisivatko nämäkin lajit voineet säilyä elossa, jos ne olisi todella kesytetty koiran tapaan.

Koiran säilymisestä tulee heti mieleen Hopeanuolen jatko-osa Weed, jossa Jerome selittää tätä asiaa, miten koirat ovat selviytyneet tekemällä yhteistyötä ihmisen kanssa. Kaunis tarina muuten, mutta minusta on superirvokasta, että Jerome perustelee tällä sitä, että geenimanipulaatiolla koirasta hirviöksi muuttuneen P4:n olisi tullut hyväksyä koe-eläimeksi joutumisensa. Lajien kesyttäminen ei todellakaan anna ihmiselle oikeutta tehdä niille, mitä huvittaa. Päin vastoin, se asettaa meidät vastuuseen niiden hyvinvoinnista.

En koskaan väsy siteeraamaan Spiderman-elokuvan repliikkiä "The great power brings great responsibility." Valta tuo mukanaan vastuuta. Kun ajattelee, että lajimme on kehittynyt sellaiseksi, että pystymme vaikuttamaan kokonaisten lajien säilymiseen, sekä hallitsemaan muiden lajien elämää, niin eikö se aseta meidät myös vastuuseen niiden elämästä? Olisi oikeasti hienoa, jos ihmiset laajenevissa määrin tiedostaisivat tämän vastuun, mikä meillä on toisten lajien - myös villien sellaisten - säilymisestä ja hyvinvoinnista. Ja Maapallon elinkelpoisuudesta yleensäkin.

Eläimiä inhimillistäviä tarinoita parjataan usein, että ne luovat vääristyneen kuvan eläimistä. Itse ajattelen, että niiden kautta tulee ennemminkin ajatelleeksi erilaisia asioita ja arvoja, jotka eivät ehkä muuten juolahtaisi mieleen. Eläintarinoillahan on hyvin pitkät perinteet. Itse monien muiden tavoin samaistun niihin paljon enemmän kuin ihmisistä kertoviin tarinoihin.

Ja onhan inhimillistäminen nyt hyvä asia esineellistämiseen verrattuna. Eikä inhimillistäminen ole paha juttu, jos se tarkoittaa sellaisten asioiden tiedostamista kuin että eläimilläkin on kipuaisti, kehittyneemmillä lajeilla myös tunteet. Vaikka olen pienen ikäni töllännyt Hopeanuolta, Disneyn piirrettyjä, ym. niin en minä kuvittele, että koirani puhuvat sanoilla tai että ne olisivat jotain koiran näköisiä ihmisiä. Ei minun tarvitse ajatella niitä itseni kaltaisiksi tunteakseni sympatiaa niitä kohtaan. Jokaisen lajin mieli on luultavasti hiukan omalla tavallaan toimiva, muttei se tee niistä sen alempiarvoisempia meihin nähden.

Oma mallini on itse asiassa ollut ihmisten eläimellistäminen - sen tiedostaminen, että me olemme yksi omalaatuinen eläinlaji muiden joukossa. Omine puutteinemme ja tarpeinemme.

Aika näyttää, mitenkä puutteellisia lopulta olemme kehittyneestä älykkyydestämme huolimatta. Tuoko mammuttien ja tuhansien muiden hienojen lajien katoaminen toimiemme seurauksena meille älyn rinnalle myös tarpeeksi viisautta olla enää edesauttamatta sukupuuttoja.

Sitä sanotaan, että lasten suusta kuulee totuuden. Ehkäpä lasten elokuvat ja eläintarinat yleensä ovat se avain, jolla pääsemme hiljalleen käsiksi siihen viisauteen, joka auttaa meitä joskus hamassa tulevaisuudessa toimimaan vähemmän itsekkäästi kuin alkukantaiset esi-isämme.