Olen tyytyväinen suomijulkaisun ulkoasuun. Toteutus on persoonallinen ja huolellinen. Sisältökin on selkeä, eikä omiin silmiini osunut yhtäkään painovirhettä, kiitokset huolellisuudesta!

Spoilerivaroitus!

Tämän tarinan maailma poikkeaa Hopeanuolessa totutusta muunmuassa sillä, että päähenkilökoirat osaavat kommunikoida ihmisten kanssa. Tämä kuitenkin annetaan selitys: salaperäiset Kagerou-suvun valmistamat haarniskat, jotka istutetaan nuorten ganinien (shinobikoirien) päähän. Haarniskojen sisäpuolella on ohuen ohuita neuloja, joiden välityksellä salainen lääkeaine muokkaa vähitellen koiran aivoja ja tekee niistä jopa ihmistäkin älykkäämpiä, sekä antaa uskomattomat liikkumiskyvyt.

Gamua lukiessa huomasin pitäväni taistelukohtauksista jopa enemmän kuin Hopeanuolessa. Tarinahan on ilmestynyt heti Hopeanuolen jälkeen, joten jälki on mukavan gingamaista. Taistelut kuitenkin eroavat virkistävällä tavalla siitä, mihin Hopeanuoli-mangaa lukiessa tottui. Pienen pienet yksityiskohdat, kuten muutama lehti, voivat ratkaista taistelun.

Sarjan maailma ei ehkä tarjoa tosielämän mukaista realismia kaipaavalle sitä samaa kuin kaltaiselleni lukijalle, josta on yksinkertaisesti siistiä, jos koirat liitelevät ilmassa ja hypsähtelevät pitkin puiden lehtiä. Pidin myös siitä, miten taistelujen lomassa selitettiin, miksi haavoittumattomattomilta vaikuttaneiden taistelijoiden haavat yhtäkkiä aukesivat - Gingassa asiaa ei käsittääkseni ole ikinä selitetty, vaikka onhan se tyylikkään näköistä ja mangassa enemmänkin käytetty efekti.

Toinen seikka, mistä pidin suunnattomasti sarjassa, on Gamun emon Honoon nostaminen kaikkien aikojen kunnioitetuimmaksi ganin-soturiksi. Niin, siis narttuhahmo! Erittäin piristävää vaihtelua kaikkien hienojen isien hehkuttamisen tullessa jo korvista ulos.. Piristävää myös, ettei kukaan tunnu arvostavan Gamua ihan samalla tapaa kuin sen taistelussa kaatunutta emoa ja se noteerataan enempi omien ansioidensa kuin perimänsä vuoksi, vaikka onkin perinyt lahjakkuutensa taistelukentällä emoltaan.

Eräs asia, mistä veikkaan niiden lukijoiden, jotka haikailevat realismin perään harmistuvan tarinassa, on Gamun lyömättömyys voittamattomiltakin vaikuttavien vihollisten edessä. Toisinaan ärsyynnyn tällaisesta itsekin, mutta nyt Gamu oli piristävä lukukokemus nimenomaa sen takia, että tuo soturi on niin pahuksen lyömätön!

Gamu on myös erittäin itsevarma hahmo, jolla ei tuntuisi olevan epäilyksiä pärjäämisensä suhteen. Hahmon rauhallinen itsevarmuus on piristävää. Hänen suurin ongelmansa tuntuisi olevan, ettei ehdi olla joka paikassa yhtä aikaa. Toki lyhyessä tarinassa hahmojen luonteet eivät ehdi upota kauhean syvälle. Gamun seuraajat Kusakage ja Shiba jäivät sen sijaan valieteeavan yksiulotteisiksi hahmoiksi.

Tarinan ehdoton piristysruiske on Rando, Kageroun klaanin päämiehen poika. Tämä etäisesti Daisukea muistuttava kaveri on yhdessä supervahvan Gamun kanssa mainio kaksikko. Vähän tulee mieleen Benizakura ja Nobuo. Tosin Rando on nenäkkyydestään huolimatta persoonana paljon miellyttävämpi hahmo kuin Nobuo tai Daisuke ja lisäksi taidoiltaan aivan omaa tasoaan. Mainio hahmo.

Berumondon tarina oli myös hyvin mielenkiintoinen. Kivaa, että tarinassa oli susikin mukana, harmi vain, että sen pahaksi kääntymiselle syyksi tunnuttiin antavan nimenomaa sudeksi syntyminen... Mielenkiintoista kuitenkin, kun Gamun joukot joutuvat taistelemaan entisiä ystäviään vastaan. Vaan kuka muu voittaisi taidokkaat ganinit, josseivat toiset ganinit? Tavallisista ihmissotureista kun ei ole heille vastusta.

Jään odottelemaan maaliskuussa ilmestyvää kakkososaa päällimmäisenä mielessäni hämmentynyt kysymys: Miksei näin UPEASTA sarjasta ole tehty animea?