Viime viikkoina olen seurannut paria eläinsuojeluyhdistyksiin liittyvää kohu-uutisointia ja tuuminut, että onneksi pienessä Hopeanuoli-faniyhdistyksessämme on kaikki hyvin. En ehtinyt kauaa iloita ennenkuin sekin joutui kritiikin kohteeksi Kaksoissola-blogissa.

Ei siinä mitään. Omasta tekemisestä saatu rakentava kritiikki auttaa kehittymään paremmaksi siinä, mitä tekee. Välillä tunnustan kokevani kuitenkin hitusen rankaksi, kun Hopeanuoli-fanitoimintaa aktiivisesti järjestäviltä ihmisiltä ollaan jatkuvasti vaatimassa entistä enemmän ja apua ei sen sijaan ole tarjolla yhtään enempää.

Aika pitkälti yhdistyksessä kuin yhdistyksessä taitaa olla aika sama tilanne kuin meillä: muutama tyyppi paiskii hommia hiki hatussa ja loput jäsenistöstä chillaa mukana. Tässä kontekstissa minusta välillä tuntuu, ettei kritisoijilla kaikkine vaatimuksineen ole aina kovin realistista kuvaa yhdistyksen voimavaroista toteuttaa asioita.

Toisinaan saan perheenjäseniltäni kommenttia, miksi käytän niin paljon vapaa-aikaani Hopeanuoli-hommiin. Välillä ihmettelen sitä itsekin. Olen yksi näistä muutamasta melko aktiivisesta aktiivista. Olen ollut yhdistyksessä mukana alusta saakka ja pidän sen antamista monipuolisista mahdollisuuksista viedä miittejä ja kimppapaitoja sisältänyt fanikonteksti kokonaan uusiin sfääreihin. Tällä hetkellä järjestämme ensimmäistä omaa coniamme, suunnittelemme jäsenlehden viidettä numeroa ja lukuisia pienempiä projekteja. Välillä kuitenkin tuntuu, että kaikki kaatuu samojen ihmisten niskaan. Sen kaiken keskellä osaa olla aika turhauttavaa kuulla vielä kovasti arvostelua tekemisistään niiltä, jotka eivät itse tee mitään näiden asioiden eteen.

Paljon Hopeanuoli-toiminnan järjestämisessä mukana olevana olen saanut huomata olevani välistä tuon kanssa aika yksin. Vastaan on tullut muunmuassa sellainen ilmiö, että jossain alueella X asuva ihminen valittaa, miksei hänen paikkakunnallaan koskaan ole miittejä. Ratkaisuhan on aivan yksinkertainen: X:ssä asuvan henkilön kannattaisi itse järjestää sellainen! Vai odottaako hän oikeasti, että aktiivisesti miittejä jossain muualla järjestävät toisella puolen Suomea asuvat ihmiset tulevat hänen paikkakunnalleen järjestämään miittiä, koska hän ei viitsi lähteä sinne samanlaisen matkan päähän? Hei, on sitä välillä oltu Itä-Suomessa ja pohjoisempanakin, mutta jostain syystä sikäläisiä ei ole kauheasti näissä miiteissä silti näkynyt.

Ihan yleisellä tasolla elämässä ihmettelen usein, mikseivät ihmiset tee itse asioita, joita toivovat tapahtuvan, valittamisen sijaan? 

Noin yleensä, yhdistyksen tulee ottaa huomioon sitä kohtaan esitetty kritiikki ja pyrkiä kehittymään sen pohjalta, tuntuisi olevan aika monen Hopeanuoli-yhdistyksen jäsenen näkemys. Toki allekirjoitan tuon itsekin sillä varauksella, että se on mahdollista toteuttaa. Joko nykyisiltä aktiiveilta löytyy taitoa ja energiaa sen hoitamiseen tai saamme lisäapua. Muutenhan hommaa on vaikea toteuttaa, vaikka haluttaisiin. Aivan yksinkertainen realiteetti.

Oma ihan henkilökohtainen fiilikseni vapaaehtoistyötä paiskivana tyyppinä on, etten tee tässä palkallista asiakaspalvelutyötä, josta minun pitäisi koko ajan olla valmis ottamaan hymyssä syin palautetta vastaan ei-tyytyväisiltä asiakkailta. Vapaaehtoistyötä tehdään siksi, että se on kivaa, kokee sen tärkeäksi ja siitä tulee hyvä mieli. Rakentavat kehittämisideat, mitä yhdistys voisi toiminnassaan kehittää, ovat hyödyllisiä, mutta sellainen "ompas tämäkin asia paskasti hoidettu" ei ainakaan itseäni kauheasti innosta uhraamaan vielä enemmän vapaa-ajan energiaani asian eteen.

Hopeanuoli-fanittamisen kuuluisi olla kiva harrastus, ei toisten kurkussa roikkumista ja draamaa. Tämän vuoksi olisi mukavaa pitää sitä asiallisempaa tasoa yllä ja välttää liian kärkästä toisten fanittamisen arvostelua. Kirjoitin tästä taannoin blogiini: Fanitusrauha ja ilmapiiritalkoot. Mielestäni tässä yhdistyksessä olo ja sen toiminnan toteuttaminen on fanituksen muoto samalla tapaa kuin vaikkapa keräily tai fanitaiteen piirtäminen. Miksi ihmeessä fanittamistyyleistä ja harrastamisesta pitää riidellä? Eihän semmoinen ole kivaa ja minä ainakin haluaisin harrastaa asioita, jotka tuntuvat mukavilta, eivät ikäviltä. En minä halua harrastaa riitelemistä ja draamaa. Tuskin kukaan.

Ennen kaikkea koen, että oikeus kritiikkiin on jäsenmaksunsa maksavilla jäsenillä. Toivoisin heidänkin kuitenkin hoksaavan, että pelkällä kritiikillä ei tule aktiiveille lisää voimavaroja ja osaamista, vaan he voivat myös itse auttaa omalla panoksellaan ja vaikuttamisellaan parantamaan: kertoa, mitä voitaisiin tehdä ja tulla myös itse auttamaan sen toteuttamisessa omien mahdollisuuksiensa mukaan. Toki myös ideoiden ääneen sanominen on tärkeää.

Entäpä Ginga-fanit, jotka eivät kuulu Hopeanuoli-yhdistykseen? Yhdistyksen tavoitteena on jäsenmäärän kasvattaminen, joten on huomioitava sellaisten ihmisten mielipide, joita liittyminen ja jäsenyys voisi kiinnostaa. Eli yhdistystä ajatellen Hopeanuoli-fanin tulisi kysyä itseltään ja kertoa yhdistykselle: missä yhdistyksen täytyisi muuttua, jotta hän haluaisi tulla mukaan? Entä voisiko hän itse jäseneksi liityttyään auttaa tämän tavoitteen saavuttamisessa?

Yhtenä erinomaisena esimerkkinä toimii Nara, joka taannoin kirjoitti blogissaan aika terävää kritiikkiä jäsenlehdestämme ja liittyi tämän jälkeen jäseneksi ja mukaan tekemään Tähdenlentoa. Hänen kritiikkinsä ja ennen kaikkea panoksensa on todellakin parantanut lehden tasoa ja tuonut siihen monipuolisuutta.

Välillä kuitenkin mietin erinäistä yhdistyksessä ja sen ulkopuolella tapahtuvaa Hopeanuoli-toimintaa järjestävänä, miksi minun pitäisi ottaa huomioon sellaistenkin ihmisten mielipide, jotka selkeästi ilmaisevat, etteivät aio olla mukana koko hommassa. Esim. miittien sisällöstä ja säännöistä välillä ihmetellyt, miksi ihmiset, jotka eivät missään nimessä ole koko miittiin tulossa, ottavat asiaan mitään kantaa. Mm. joskus vuonna nakki ennen yhdistystä henkilöt, jotka eivät olleet edes koko miittiin tulossa, rupesivat sanelemaan, millaiset alkoholisäännöt miitillä tulee olla, jne. Mielestäni, jos kyse ei ole yhdistyksen järjestämästä, vaan yksityisestä miitistä, se on ihan miittiin tulevien ihmisten keskenään päätettävissä oleva asia, millaisen miitin he tahtovat pitää.

Edellä mainitussa Kaksoissolan blogipostauksessa ja sen kommenteissa pohdittiin muunmuassa Gingacon-tapahtumamme eläintarinateemaa. Sitä pidettiin turhana. Tämä vähän hämmensi minua. Löytäisin Suomesta varmaan satoja tapahtumia, joiden teemat eivät kiinnosta minua, muttei minulla ole silti mitään tarvetta sättiä näitä tapahtumia asiasta - eihän minun ole pakko niihin mennä. Yhtäkään eläintarinatapahtumaa ei tule äkkiseltään mieleeni, joten mitä ihmeen haittaa siitä on, jos sellainenkin järjestetään? Eihän sinne ole pakko tulla, jossei se kiinnosta. Kuitenkin aika monet sen järjestäjistä ja kävijöistä pitävät Hopeanuolen ohella ja jopa Hopeanuolta enemmän monista muistakin eläintarinoista, kuten vaikkapa Turtlesista tai Pokemonista. Jopa niistä Disney-leffoista onnellisine loppuineen. Miksemme saisi järjestää tapahtumaa meitä kiinnostavalla teemalla? Jossei tämä eläintarinateema kiinnosta niin niitä ihmistarinaconeja on kyllä tarjolla yllin, Desukin siinä samaan aikaan. Gingaconissa on tilaa max 400 kävijälle ja en koe conin viihtyvyyden kannalta ongelmallisena, vaikkei taloa myytäisi tupaten täyteen tai ettei se kiinnostaisi satoja ja taas satoja kävijöitä.

Ja vastaavasti: minkä vuoksi yhdistyksemme tulisi lopultakaan noteerata sellaisen tahon kritiikki, joka ei missään tapauksessa halua kuulua yhdistykseemme? Tai Gingaconin ruveta muuttumaan sellaisia ihmisiä miellyttäväksi, jotka eivät ole sinne muutenkaan tulossa?

Minä sanon: Jossei jokin asia Hopeanuoli-faniyhdistyksen toiminnassa miellytä niin tervetuloa laittamaan asioita haluamalleen mallille liittymällä jäseneksi ja asettumalla ehdolle hallitukseen ensi kevätkokouksessa. Paikalle ei ole pakko päästä, etänä voi olla ehdolla varajäseneksi, jolloin saa samantasoisen hallitusvallan kuin muutkin. Aktiivinakin voi vaikuttaa myös niin paljon kuin sielu sietää, kuten tästä meikäläisen äänessä olostakin näkee. (En ole hallituksen jäsen tällä hetkellä.) Ilokseni on sanottava, että uudet ihmiset otetaan mielellään mukaan ja heitä jopa arvostetaan uusine ideoineen ja intoineen.

Kritiikkiä voi toki kuka tahansa antaa, mutta hyödyllisimmäksi näksiin tuolloin kertoa, mitä toivoisi yhdistyksen tekevän sen sijaan, että toteaa vain "en tykkää tästä, kun tämä asia on näin".  Vähän niinkuin piirustusta kommentoidessa ei ole kauheasti apua piirtäjälle todeta, että "ompas ruma jalka" tai "en tykkää silmien toteutustavasta". Siitä tulee vain paha mieli ja herkempi töhertelijä menettää intonsa koko piirtoharrastukseen. Ennemmin voisi sanoa "jalan nivel on vähän turhan matallala" tai "kannattaa jatkossa kiinnittää huomiota siihen, että silmät ovat saman kokoiset", se auttaa jo näkemään omat kömmähdyksensä. Ihan sama pätee palautteen antamiseen yhdistyksen toiminnan suhteen.

Ei myöskään kannata suuttua, jossei nykyisten aktiivien taidot ja voimat tai vaikka ihan mielenkiinto riitä homman toteuttamiseen kritisoijaa miellyttävällä tavalla. Hommaan saattaa tulla ihan uutta potkua, jos asiaa tärkeänä pitävä ihminen tulee ja tarttuu siihen itse. Eli ymmärtää se realiteetti, että yhdistyksellä on rajallisesti aktiiveja, joiden ajankäytöstä ja energiasta menee esim. omaan työhön tai opiskeluun. Meistä yhdistyksen toimijoista kukaan ei saa palkkaa, joten loppupeleissä kukin tekee hommaa myös siltä pohjalta, mikä itsestä tuntuu parhaalta. Eri asia olisi, jos olisimme kaupan kassalla töissä ja meille maksettaisiin siitä, että teemme kaiken maksavia asiakkaita miellyttääksemme.

Näen tämän yhdistyksen eteen tehtävät vapaaehtoistyöt ikään kuin valtavan talon maalaamisena Hopsu-fanien käyttöön talkoohommina. Aktiiviset jäsenet huhkivat maalaustelineillä kukin voimavarojensa ja osaamisensa mukaan. Jäsenet, jotka ovat osallistuneet jäsenmaksullaan maalipurkkien ostoon, saavat vapaasti kertoa ideoitaan ja ottaa osaa halutessaan ja tulla nauttimaan talosta. Sitten on Hopsu-faneja, jotka eivät ole koko talontekoon osallistumassa, mutta istuskelevat vieressä katselemassa ja huutelevat "kannattaako sitä tuollaiseen sävyyn maalata" tai "tuo maalaustyön johtaja plärää padiaan" ja "en varmana liity, kun kuistia ei ole vieläkään maalattu!" En väitä, että olisin yksin maalannut puoliakaan, mutta sen verran paljon kuitenkin pensseliä heiluttanut, että tekisi mieli kääntyä siellä maalaustelineellä huutamaan "TULE AUTTAMAAN TAI OLE HILJAA!", mutta koitan silti miettiä jotain rakentavampaa tapaa suhtautua asiaan ja käydä paikkailemassa, missä virheitä on huomattu. Jospa joku näistä sivusta katsojista vaikka innostuisi mukaan taloprojektiimme.

Tätä mieltä minä olen.