image.jpg

Muutimme hiljattain mieheni kanssa uuteen asuntoon ja samalla tuli ajankohtaiseksi laittaa kämppää uuteen järjestykseen. Vanha asuntomme oli alkujaan minun kotini ja siellähän pehmot ja Hopsu-figut esittivät näyttävää osaa olohuoneen sisustuksessa. Pitivät samalla kivasti poissa liian ahdasmieliset ihmisen elämästäni. En ole liiaksi ikinä välittänyt siitä, mitä muut ajattelevat kotini ulkomuodosta. Pääasia, että minä viihdyn ja siellä on eläimilleni turvallista ja sen verran siistiä, että minulla ja eläimilläni on hyvä siellä olla. Nyt yhdessä asuessa toki puolisolla oltava sama sanavalta asioihin, muttei tuo onneksi pitänyt minään ongelmana, että pehmot ja figut koristavat tv-tasoa ja vitriiniä jatkossakin. Artikkelin yhteydessä tuoreet kuvat!

image.jpg

Uusien PurePlasticin julkaisemien Weed-pehmojen myötä Facebookin Hopeanuoli-ryhmissä käy kova kuhina. Tänään törmäsin keskusteluun, jossa teini-ikäinen Ginga-fani pähkäilee, kuinka perustella vanhemmilleen pehmojen hankinta. Hänen äidillään tuntui olevan varsin sama huoli kuin omallani: pehmojen keräily on lapsellista. Kun tällaiseen samanlaiseen ennakkoluuloon törmää niin teini-ikäisen kuin kolmeakymmentäkin ikävuotta lähestyvän Ginga-fanin äidin taholta niin pakkohan tässä on pysähtyä pohtimaan, onko siinä perää? Olemmeko me aikuisuutta kohti menevät nuoret ja keski-ikää kohti menevät aikuiset lapsellisia, kun keräämme pehmoja? Onko viisikymppinen Star Wars -fanituotteita keräävä mies lapsellinen? Entä kissapatsaita ja savikukkoja keräävä mummo?

image.jpg

Minulla ei ainakaan ole mitään ongelmaa siinä, että joku keräilee koriste-esineiksi asioita, joita pitää. Paljon ikävämpiä ovat mielestäni ne miljoonat tylsät kodit, joissa ei ole mitään persoonallista ja sisustus on kuin suoraan jonkun naistenlehden sivuilta. Ei vahingossakaan suosikkibändin julistetta kehyksissä olohuoneen seinällä tai lapsuuden Barbie-nukkea istuskelemassa pianon päällä. (Minulla oli muuten furrysoturiksi tuunaamani Barbie hyllyssä vanhassa kämpässä. XD) Nämä persoonattomasti sisustavat ihmiset saavat toki sisustaa kotinsa oman makunsa mukaan. Toivon kuitenkin, että he tekevät niin siksi, että kokevat itse sellaisen kodin kodikkaaksi - eivät siksi, että pelkäävät heillä kyläilevien ihmisten naureskelevan siksi, että he ilmentävät omaa persoonaansa sisustusratkaisuissaan. Tai pelkäävät näyttävänsä lapsellisilta.

image.jpg

Sivumennen sanoen, koska lapsellisuudesta tai lapsenmielisyydestä tuli ylipäätään paha asia? Toki lapsellinen kiukuttelu ja kyvyttömyys kompromisseihin tai omien mielipiteidensä perusteluun ja liika itsekeskeisyys ovat ikäviä. Mutta millaista lapsellisuutta pehmojen keräily sitten ilmentää? Tuskin edellä kuvattua, ennemminkin sanoisin, että leikkimielisyyttä. Vaikkei pehmoilla leiki, ovathan ne varsin veikeitä siellä hyllyssä, eikös totta? ;3 Minä ainakin sanon ylpeästi, että olen luonteeltani leikkisä. Enkä näe siinä mitään pahaa, jos aikuiseltakin löytyy leikkimielisyyttä ja heittäytymiskykyä, jos hän kuitenkin käy töissä, maksaa laskunsa ja vuokransa, hoitaa lapsensa ja lemmikkinsä ja on ystävien ja sukulaisten tukena näiden tarvitessa apua.

Mitä sitten on aikuisuus? Vastuunkantoa, kykyä suhtautua asioihin kypsästi ja avoimin mielin. Nähdä harmaan ja värien sävyt mustavalkoisen ajattelun sijaan. Kykyä huolehtia itsestään ja muista, sekä tehdä itsenäisiä perusteltuja päätöksiä ja kantaa vastuu omasta toiminnastaan. Perustella omat mielipiteensä. Olla suhtautumatta liian kapeakatseisesti toisiin ihmisiin, heidän persoonaansa ja ratkaisuihinsa. Aidosti kuunnella ja huomioida myös muiden mielipiteet. Tässä valossa aikuisista valtaosa on lapsellisia paljon ikävämmällä tavalla kuin pehmojen keräilijä.

image.jpg

Minun nähdäkseni lapsellisuutta on kahdenlaista, positiivista ja negatiivista. Negatiivisena lapsellisuutena pidän suvaitsemattomuutta ja umpimielisyyttä, kykyä olla näkemättä asioita toisen yksilön kannalta. Positiivista lapsellisuutta ovat leikkimielisyys, huumorintaju ja kyky hassutella ja pitää hauskaa. Olen erittäin huolissani, jos jälkimmäistä ei joltain aikuiselta löydy.

image.jpg

Voiko keräily sitten mennä liiallisuuksiin asti? Kyllä voi. Se, missä raja kulkee, on aika yksilökohtaista. Riippuu esim. kodin koosta, tulotasosta ja mielenlaadusta. On olemassa ihmisiä, joille keräily on oikeasti pakkomielle ja mennyt liiallisuuksiin. Tällöin harrastuksesta tulee elämää määrittävä ja rajoittava tekijä, kaikki aika, energia ja raha menee siihen. Järkevissä mitoissa pysyvässä keräilyssä katsotaan, ettei tavaraa kerry liiallista määrää (itse olen ainakin aika tyytyväinen kokoelmani nykyiseen kokoon, lähinnä täplähyeena-aiheisia juttuja, mukaanlukien pehmon, voisin vielä hankkia) ja se on budjetoitu niin, että keräilyyn menevät rahat eivät ole pois esimerkiksi ruokarahoista. Vuokra tulee maksetuksi ajallaan ja rahaa jää muihinkin vapaa-ajan juttuihin, esimerkiksi matkusteluun. Myös asunnon koko määrittää, miten iso kokoelma sinne järkevästi mahtuu.

image.jpg

Eli hyvät ihmiset, joiden lähipiiristä löytyy teini-ikäinen tai aikuinen tyyppi, joka kerää pehmoleluja: pientä aikuismaisen sivistynyttä ymmärrystä kehiin kiitos! Kyllä, me pehmojen kerääjät todellakin olemme tässä suhteessa hiukan lapsellisia, mutta hyvällä tavalla. Ja yllä kuvattu positiivinen lapsellisuus on vain ja ainoastaan hyvä asia. Saatamme olla vähän hassuja samalla tapaa kuin se savikukkoja keräävä mummo tai Star Warsiin hurahtanut keski-ikäinen naapurinsetä, muttei se meitä ihmisinä pahenna, ettemme häpeä omaa persoonaamme ja harrastuksiame toisten ennakkoluulojen edessä! Kehotamme suhtautumaan suvaitsevaisesti pehmoharrastukseemme niin kauan kuin se ei paisu mittoihin, jossa haittaisi elämäämme. (Tyyliin omillaan elävä tuhlaa vuokrarahansa ostaakseen uusia pehmoja, joita on ennestään niin paljon, etteivät ne mahdu hänen kotiinsa kunnolla.) Kiinnittäkää enemmän huomiota siihen, mitä meille muuten kuuluu. Onko opiskelupaikkaa, töitä, ystäviä, ihmissuhteet mallillaan?  Emme mekään tuomitse teidän hassumpiakaan harrastuksianne.