Niin kuuma ja kirkas kuin olikin Afrikan auringonpolttama päivä ollut, oli sitä seuraava yö sitäkin mustempi ja kylmempi. Lähellä päiväntasaajaa ei hämärän hetkeä juuri ole, vaan yö tulee ikään kuin yllättäen. Tuo synkkä ja villi yö on täynnä ääniä ja elämää.

 

Sinä yönä yksinäinen huuto ei saanut vastakaikua. Yöhyeenan kimeä ujellus lähti hitaana ja matalahkona edeten sitten korkeampiin taajuuksiin. Yksinäistä kulkijaa olisi varmasti karminut tuo ajoittainen nouseva ääni.

 

Whooooo-op!

 

Whooo-op!

 

Lopulta Yöhyeena luovutti. Tänä yönä hän saalistaisi yksin. Tuon nuoren uroksen päähän ei kuitenkaan pälkähtänyt, että se tulisi olemaan iloinen asia. Ei vain hänen verenperintönsä, vaan kenties koko täplähyeenojen mahtavan suvun säilymiselle. Asia oli näet niin, että sinä yönä klaanin matriarkka, itse Ruskotäplä, synnytti Yöhyeenan kaksi tytärtä, joista kumpainenkin olisi johtava klaania vuorollaan.

 

Kävi niin, ettei Yöhyeenaa nähty enää sen koommin. Hän oli liittynyt klaaniin vasta joitain kuukausia sitten. Nuori letkeä uros, jonka kanssa itse lauman matriarkka oli suvainnut paritella. Sitä, oliko Yöhyeena suurine mustine täplineen aivan tästä maailmasta, ei voida varmaksi sanoa. Palasiko hän sinne, mistä tulikin ja oliko tuo paikka maailmassa, jonne tavallisen hyeenan tassut eivät ikinä kuljettaisi. Vai koituiko uskalias metsästysretki leijonien maille nuoren uskaliaan uroon kohtaloksi. Afrikan yö yksin tietää.

 

Ruskotäplää ei olisi mikään saanut poistumaan pesästä. Kaksi pörheää palleroa oli juuri ryöminyt maailmaan hänen pitkää synnytyskanavaansa pitkin. Kunnon emon lailla tuo yli kahdeksankymmenen kilon painoinen mahtava otus oli vallannut tähän tarpeeseen erityisen maakuopan, jossa pennut olisivat turvassa kaikelta, paitsi toisiltaan. Ja hyeenojen maailmassa tuo ei ollut ihan mitätön uhka.

 

Näin tuli maailmaan Musta Hyeena, jonain päivänä eläessään legenda, mutta nyt perin tavanomainen tummakarvainen penikka, joka jo elämänsä ensimetreillä uhkasi saada surmansa oman sisarensa toimesta. Toisin kuin koiraeläimet, hyeenat syntyvät kynnet ja hampaat taisteluvalmiudessa ja jo pentuiässä saattaa vahvempi sisar karsia heikomman pois muonavahvuudesta. Täplähyeenat itse tapasivat kutsua tällaista pentua Mustaksi Hyeenaksi, koska tämä ei tulisi saavuttamaan aikuisiän täplikästä elinaikaa. Sinänsä tämä sangen epäonninen nimitys ei osunut nuoren sankarittaremmekaan kohdalla harhaan, ettei hänen turkkinsa tulisi koskaan vaalenemaankaan.

 

Syyksi ei kuitenkaan muodostunut oletettu kuolema pentuiässä, sillä isomman sisaren Murskahampaan epäonneksi muodostui kaksikin seikkaa: pienempi sisar olikin narttu, kuten hänkin. Toisekseen, Mustalla Hyeenalla oli päättäväisyyttä ja sisua, joka sai tuon pienen otuksen käymään neulanterävine pikku hampaineen sellaiseen vastahyökkäykseen, että lopulta Murskahammas luovutti ja antoi sisarensa elää. Murskahampaan puolustukseksi on sanottava, etteivät vastasyntyneen taaperon sosiaaliset taidot ole paljoa kehittyneet ja toimet ovat pikemminkin vaistonvaraisia. Hyeenain ikiaikaisia tapoja. Yksin Musta Hyeena kuitenkin oli, emot eivät yllä puuttumaan syvällä pentupesissä käytäviin taistoihin elämästä ja kuolemasta.

 

Sitkeys ja rohkeus ajoivat kuitenkin matriarkan nuorempaa tytärtä eteenpäin. Kenties pentujen hieman mystiseksi jääneellä isällä oli osuutta asiaan. Tulevathan puolet kunkin yksilön geeneistä kummaltakin vanhemmista, vaikkei hyeenojen keskuudessa uroksille kovin suurta arvostusta aina annetakaan. Mitä nyt ovat hyödyksi saalistuksen ja lisääntymisen osalta ja eritoten alistuvat ja miellyttämishaluiset uroot ovat vahvojen hyeenanarttujen mieleen. Toki tuo mukautuvaisuuskykykin on toisinaan hyödyksi, jos täytyy pärjätä vahvemman sisaren rinnalla.