Spoilerivaroitus.

Sain juuri päätökseen Soturikissojen tekijänä kenties parhaiten tunnetun Erin Hunterin karhuista kertovan kirjasarjan Etsijät. Jo aiemmin kirjoitin sarjasta Tähdenlento-lehden karhunumeroon eli kolmanteen numeroon lyhyen artikkelin.

etsijat.jpg

Koska kyseessä oli vain puolen sivun artikkeli arvelisin, että voin laittaa kuvakaappauksen siitä tänne - vaikkapa näytteenä Tähdenlento-lehden monipuolisuudesta. Suomen Hopeanuoli-fanit ry:n jäsenet voivat lukea sen nettilehtenä täältä ja sitä voi ostaa yhdistyksen pöydältä coneissa.

Sarjassa on kaikkiaan kuusi osaa ja sen kantavana teemana on karhujen selviytymistaistelu ihmisten aiheuttamia ympäristötuhoja vastaan. Emonsa hylkäämä nuori harmaakarhu-uros Toklo, eläintarhasta häntä auttamaan karannut mustakarhunaaras Lusa ja emonsa ja veljensä menettänyt jääkarhunaaras Kallik yhdistävät voimansa ja saavat oppaaksi matkalleen erikoisen muodonmuutostaitoisen nuoren harmaakarhu-uroksen nimeltä Ujurak. Pääasiallisesti realistiseen maailmaan sijoittuvassa tarinassa esiintyy muutamia fantasiaelementtejä, jotka kietoutuvat yhteen eri karhulajien uskomuksiin esi-isien hengistä, jotka elävät tähdissä ja revontulissa.

Mikäli pitää esimerkiksi Ruohometsän kansasta tai Soturikissoista, voin hyvin lämpimästi suositella Etsijöitä. Eniten sarja tuo mieleeni jonkinlaisen Mammutit-sarjan ja Soturikissat-sarjan välimuodon. Erin Hunterin koirista kertova Selviytyjät ei ole napannut samalla tapaa kuin Etsijät ja Soturikissat. Etsijät mieleenpainuvine hahmoineen on minulle ainakin tällä hetkellä jopa rakkaampi kuin Soturikissat kymmenien "ihan kiva" -hahmojensa kanssa, vaikka Soturikissoihin luotu maailma, kissojen klaanielämä, huippumielenkiintoinen onkin ja nekin kirjat pitää yleensä ahmimalla lukea kuin Harry Potterit ikään.

Etsijat_Affa.jpg

< Sarjan päähenkilöistä piirtämäni hitusen derp kuva - löytyy myös DeviantArtistani. :D

Jokaisessa sarjan hahmossa on sekä sympaattiset, että ärsyttävät puolensa. Oma suosikkihahmoni sarjassa on Toklo, joka kaikessa selkeydessään, äreydessään ja paikoitellen itsekkyydessään tuo jotain tolkkua muuten paikoitellen hyvin kummallisten ja epäkarhumaisten sosiaalisten hahmojen keskelle. Toklon rohkeus ja periksiantamattomuus puhuttelevat, samoin hänen kykynsä antaa mahdollisuus myös asioille, joita epäilee tai jotka tuntuvat hänen tuntemassaan maailmassa täysin pähkähulluilta.

Kallik lienee toinen suosikkihahmoni. Ehkä sitten pidän isoista ja vahvoista hahmoista? Hän on hitusen syvällisempi ja henkisesti Tokloa vahvempi, mitä tulee omien menneisyyden traumojen kohtaamiseen. Toisaalta välillä Kallikin hyväuskoisuus esimerkiksi tollon veljensä suhteen pistää rasittamaan - tässäkin kohtaa löydän samaistumispintaa Tokloon. Ja pakko antaa pointsit siitä, että tällainen vahva naishahmo kirjoitettu mukaan. Olisi aika tylsää, jos kaikki päähenkilöt olisivat selkeästi Tokloa heikompia. Oli myös piristävää, kun Kallik viimeisessä kirjassa osoittautui ikäistään jääkarhu-urosta taitavammaksi tappelijaksi ja saalistajaksi pitkällä matkalla saamiensa voimien ja oppien ansiosta.

Lusa on mustakarhuna muita selvästi pienikokoisempi ja myös esimerkiksi ruokavalioltaan ja elintavoiltaan selvästi erilainen. Tässä kontekstissa hänen rohkeuttaan ja sinnikkyyttään onkin pakko ihailla. Hän on myös eräänlainen rauhan rakentaja ja ryhmää koossa pitävä voima. Uskaltaa sanoa ajatuksensa ääneen, vaikka se ärsyttäisi häntä vahvempia karhuja - niin omaa porukkaa kuin vieraitakin. Myös iloluontoisuus on Lusan hahmossa mukava piirre. Sen sijaan silloin, kun hahmo kadottaa tuon iloluontoisuudensa, alkaa nurista, tyrii koko ajan ja on selkeänä taakkana muille, alkaa hahmo välistä väkisin vähän ärsyttääkin. Toki on ymmärrettävä, että pieni mustakarhu on isompien karhujen kanssa esimerkiksi jäällä kulkiessaan ihan erilailla voimiensa äärirajoilla ja joutuu lisäksi elämään lajilleen hyvin epätyypillisellä liharuokavaliolla.

Ujurakista minulla lienee kaikkein ristiriitaisimmat tunteet. Persoonana pidän hahmosta. Toklon tapaan harmaakarhu, mutta sellainen heiveröisempi ja haaveileva taivaanrannan maalari. Häntä voisi kenties jossain määrin verrata Ruohometsän kansan Viikkaan siltä osin, että hän on porukan yliluonnollisia merkkejä tulkitseva kaveri, joka ajaa joukkoa eteenpäin. (Tosin Viikka on minusta hahmona paljon ärsyttävämpi.) Ujurakissa kenties ärsyttävin piirre on hänen  karhujen maailmaan sopimaton yliluonnollinen kykynsä muuttaa muotoaan joksikin muuksi eläimeksi - ihmiset mukaanlukien ja hahmon tapa suhtautua kykyynsä. Eritoten hänen kyvyttömyytensä laskelmoida kyvyn käyttömahdollisuudet etukäteen, ennen kuin ystävät ovat kuolemanvaarassa, turhautti paikoitellen aika paljon. Siltikin, Ujurak lienee lopulta tarinan sympaattisin hahmo, jolla on oma vaikea tiensä kuljettavanaan.

etsijat.jpg

Oloni tarinan kokonaisuudesta on vähän ristiriitainen. Tarinassa vastustettava paha voima on periaatteessa erittäin realistinen ja masentavaa kyllä totta: ihmisten lyhytnäköinen tapa tuhota luontoa voiton tavoittelun eteen. Arktinen öljynporaus on ihan oikea ympäristöuhka. Tämän rinnalla se, että tarinassa karhut ja ihmisten alkuperäiskansat yrittävät vastustaa tuota voimaa uskomustensa ja osittain todellisten yliluonnollisten kykyjen avulla, on aika jännä veto. Toki monet asiat siinä ratkotaan ihan konkreettisesti ja periaatteessa luonnollisesti - jos nyt olisi ylipäätään luonnollista, että karhut liikkuisivat porukassa. (Toisaalta, eipä se Hopeanuolessakaan ole ikinä häirinnyt, että Akakabuto kerää porukkaa. Miksi sen pitäisi häiritä sarjassa, jossa karhut ovatkin hyviksiä ja paljon isommankin luokan yliluonnollisuuksia tapahtuu?)

Erityisen ärsyttävä elementti tarinassa on juurikin Ujurakin muodonmuutoskyky ja se, miten kömpelösti asiat aina lopuksi ratkaistaan sen avulla. Tämä ei häiritsisi puoliksikaan niin paljon, jos hahmot ottaisivat huomioon, että "hei, meillä on tämä muotoa muuttava kaveri porukassa..." ja tekisivät jo alunpitäen sen pohjalta kunnon suunnitelman. Trendi lähestulkoon läpi kirjasarjan muutamaa poikkeusta on se, että karhut tekevät suunnitelman siltä pohjalta kuin Ujurakkin olisi tavallinen karhu ja sitten suunnitelman mennessä mönkään hän viime hetkellä vaihtaa olomuotoaan ja pelastaa toiset pinteestä.

Myös päätösosan lopullinen tavoite - tuhota yksittäinen öljynporaustorni - jäi ihmetyttämään. Mitä ihmeen hyötyä siitä oli? Ihmisethän vaan rakentavat uuden tilalle ja sama hullu luonnon tuhoaminen jatkuu. "Toivon palautuminen villikarhujen sydämiin" ei oikean ekokatastrofin rinnalla tunnu järin rohkaisevalta. Pitäisiköhän ryhtyä taas Greenpeacen kuukausilahjoittajaksi, ettei karhujen taistelu ollut turhaa?

Eräs seikka, mikä niinikää häiritsee on sama kuin Soturikissoissakin: lähestulkoon jokainen hahmon saalistusyritys onnistuu. Luonnossahan noista onnistuu vain hyvin pieni prosentti. Itse esimerkiksi petoeläimillä roolipelatessani pyrin pelaamaan hahmolle noita epäonnistuneita pyydystämisyrityksiä useamman sinne onnistuneen saalistuksen väliin.

Noin muuten kuusiosainen Etsijät oli hyvin virkistävää vaihtelua ennestään tuttuun eläinfantasian lajikirjoon. Kuten Tähdenlennossakin totesin, todella mukavaa päästä kurkistamaan karhujen sielunelämään ilman pahuuden leimaa, mihin pitkäaikaisena Hopeanuoli-fanina on joutunut tottumaan. Pidin todella paljon myös siitä samasta elementistä kuin Soturikissoissakin: miten paljon kirjassa kuvataan eläinhahmojen arkea ja päivittäisiä puuhia reissun edetessä. Matkaa kuvataan todellakin vaihe vaiheelta sangen ansiokkaasti karhunäkökulmasta: Millaisia paikkoja tulee vastaan, millaisia eläimiä siellä on, miltä eri ilmiöt haisevat, jne. Myös karhuista löytyy mukavan monenlaista persoonaa, joskin jotkin ystävysten tielle poikittain asettuvat kiivaat uroshahmot jäävät vähän turhan yksiulotteisiksi - "tyhmyyttään ilkeiksi".

Tavallaan harmittaa, että sarja päättyi. Jatko-osien ystävänä jään tietenkin miettimään, että "mitäs sitten kävikään"? Saatan olla pöhkö, mutta lukisin mielelläni kirjan, joka kertoo siitä, miten Toklo elelee yksin metsässään arkeaan ilman sen kummempia seikkailuita. :D Noin yleensäkin huomaan välillä kaipaavani tarinoita, joissa ei tapahtuisi mitään suurta ja järisyttävää, vaan hahmot vaan eläisivät itsessään mielenkiintoista arkeaan. Soturikissoissa pidän näistä osista tarinaa. Sama voisi toimia vaikkapa Tylypahkassa. Tosin ainoa huolettomasta ja ongelmattomasta elämänmenoista kertova tarina taitaa olla Teletapit. Jopa Muumeilla on paikoitellen aika isojakin huolenaiheita, kuten tulva, Mörkö tai pyrstötähti. Sääli.