Pidän kovasti Soturikissat-kirjasarjasta, mutta olen viimeisten parin vuoden aikana jäänyt auttamattomasti jälkeen suomijulkaisun tahdista. Olen myös lueskellut Erin Hunterin toista sarjaa Etsijät, joka kertoo karhuista ja josta pidän jopa enemmän. (Lue niihin liittyvä artikkeli.) Soturikissojen pariin palasin nyt pitkän tauon jälkeen Väärätähden lupaus -kirjan kautta ja täytyy sanoa, että tämän kissan tarina oli hyvin mielenkiintoista luettavaa.

Artikkelin jatko sisältää spoilereita kirjasta!

Vinoleukaisen klaanipäällikön elämänvaiheet

Väärätähden lupaus on neljäs tähän mennessä ilmestynyt Soturikissojen erikoisseikkailu. Tätä ennen ovat ilmestyneet Tulitähden tehtävä, Taivasklaanin kohtalo ja Sinitähden tarina. Ajallisesti Väärätähden lupaus sijoittuu samaan ajankohtaan Sinitähden tarinan kanssa ja kertoo jopa samoista tapahtumista eri klaanin ja eri hahmon näkökulmasta. Itselläni on aika pitkä aika Sinitähden tarinan lukemisesta, mutta mukavasti muistui mieleen, kun kirjassa oli muutama sama kohtaus eri näkökulmasta.

Tarina alkaa, kun Myrskypentu ja Tammipentu syntyvät Jokiklaaniin myrskyisenä yönä tammen oksalla tulvan hajottaessa klaanin leirin. Pentujen emo Sadekukka on hyvin ylpeä pennuistaan, kunnes Myrskypentua kohtaa kamala onnettomuus ja hänen leukansa vääntyy sijoiltaan. Sadekukka osoittautuu hyvin pinnalliseksi kissaksi ja hylkää pentunsa vaadittuaan klaanin päällikköä ensin muuttamaan tämän nimeksi Vääräpentu. Onnettomuuden vuoksi pentu ei saa myöskään syötyä samaan tapaan kuin muut ja jää pesätovereitaan pienemmäksi ja heikommaksi. Tämän seurauksena Vääräpentu ei pääse aloittamaan soturikoulutustaan yhtä aikaa veljensä ja muiden kanssa. Hän myös tutustuu mystiseen henkimaailman kissaan, Vaahteravarjoon, joka lupailee hänen varalleen suurta kohtaloa.

Yksinäinen ja syrjään jätetty Vääräpentu karkaa leiristä käydäkseen Korkokivillä kysymässä Tähtiklaanilta selvyyttä kohtaloonsa. Miksi hänet on hylätty yksin pentutarhaan muiden aloittaessa koulutuksensa, jos hänestä on tarkoitus tulla kaikkien aikojen suurin soturi? Nuoren kissan matka katkeaa maatilalle, jonka kissojen parissa hän oppii saalistamaan ja huolehtimaan muista. Voimistuneena hän palaa takaisin ja aloittaa viimein soturinkoulutuksensa Väärätassuna. Nuoren vinoleukaisen kissan sankarillinen tie on koettelemuksia täynnä ja hän on vaarassa ajautua täysin väärille poluille. Lopulta soturiksi valmistuneelle ja siitä melko nopeasti varapäälliköksi isänsä jälkeen päässeelle Vääräleualle selviää, ettei häntä kouluttanut Vaahteravarjo suinkaan ole Tähtiklaanin kissa, vaan houkutellut hänet Synkkään Metsään - paikkaan, johon kissojen henget siirtyvät, jolleivat pääse Tähtiklaaniin. Hän ei kuitenkaan pääse niin vain irti lupauksestaan, jonka nuorena teki oman kohtalonsa kauan sitten katkeroittamalle henkimaailman kissalle.

 

Oma arvioni

Kirja oli sen verran kiinnostava, että luin sen yhdessä päivässä. Eritoten minusta oli kiinnostavaa lukea tämän naamastaan vammautuneen kissan kasvusta ja itsensä hyväksynnästä, koska oma soturikissafanihahmoni Koiranleuka (jolla pelaan Nelituuli-roolipelissä) on kohdannut melko samanlaisen onnettomuuden. Minusta oli mielenkiintoista seurata, miten Vääräpentu ja kissat hänen ympärillään suhtautuivat hänen onnettomuuden myötä muuttuneeseen ulkonäköönsä ja vertailla sitä omaan hahmooni, joka on melkolailla sinut ruman pärstänsä kanssa ja vääntää siitä estoitta hurttia huumoria.

Välistä tuntui, että Vääräleuka jäi perin yksiulotteiseksi hahmoksi. Vaikeasta traagisesta menneisyydestään huolimatta hänellä oli aina vilpitön halu toimia oikein ja epäitsekkäästi, mutta myös pitää omiaan ja rakkaidensa puolia. Hän työskenteli ahkerasti, mutta oli sitten lopulta Vaahteravarjon huijattavissa melko yksinkertaisella tavalla. Kirja päästi lukijan vähän turhan helpolla arvailussa, onko Vaahteravarjo Tähtiklaanin kissa ja lukijan aliarvioimisen lisäksi tämä sai Vääräleuan kaikkine hyveineen vaikuttamaan melko yksinkertaiselta idiootilta.

Tammisydämen ja Vääräleuan välinen veljessuhde tuntui monessa kohtaa jotenkin väkisin tehdyltä. Ihanko tosiaan täydellisesti aina kaikessa onnistuva äidin lellikkiveli jaksaa olla ymmärtäväinen ja kannustava oirehtivaa hylättyä pentua kohtaan? Soturikissoissa noin yleensä veljessiteet ja perhesiteet esitetään itsestäänselvän vahvoina, vaikka ihan hyvin voi joillain sisaruksilla olla erimielisyytensäkin. Samalla tapaa turhan täydellinen ja ristiriidaton oli Vääräleuan suhde isäänsä Simpukkasydämeen. Turhautti myös, että vaikka Vääräleuan emo Sadekukka kohteli häntä todella paskasti hän vain jatkuvasti haki tämän hyväksyntää ja tahtoi näyttää tälle olevansa rumentuneesta ulkonäöstään huolimatta yhtä mainio kuin veljensäkin. Kaipasin lukiessani oikeasti sitä, että päähenkilö olisi edes kerran suuttunut emolleen saamastaan kohtelusta. Vääräleuka jaksoi kuitenkin alusta loppuun olla nöyryyden ja ymmärtäväisyyden perikuva. Olisin toivonut, että hahmolta olisi löytynyt enemmän ylpeyttä. Varsinkin, kun emo ei edes Tähtiklaaniin päästyään osoittanut poikaansa kohtaan kiinnostusta. Veljesten pentuaikana Myrskypentu tuntui saavan Sadekukalta kaiken anteeksi vain sillä perusteella, miten komea pentu tämä hänen mielestään oli.

Myös kirjan loppu oli hyvin masentava ja jätti aika tyhjän olon. Vaikka Väärätähti miten yritti toimia oikein, hän silti menetti lähestulkoon kaiken. Ei kovin rohkaisevaa loppupeleissä. No, sarja toki sisältää dramaattisia karuja kohtaloita ylipäätänsä, mutta olisin kaivannut jotain vähän mukavampaa loppupäähän. (Olen sen verran lapsellinen, että pidän onnellisista lopuista.) Vaikkapa jotain onnellisempaa jälkinäytöstä Väärätähden ja hänen henkiin jääneen tyttärensä myöhemmistä elämänvaiheista.

Se täytyy kyllä sanoa, että tämän jälkeen olisi kiva ottaa uudelleen luettavaksi Soturikissojen ensimmäinen sarja ja Sinitähden tarina. Nyt, kun on tämä Väärätähden näkökulmakin asioihin tiedossa. Minusta on ylipäänsä loistojuttu, että näitä erikoisseikkailuja on tehty ja odotan innolla seuraavan tällaisen, Keltahampaan salaisuuden, lukemista.

Soturikissoissa pidän erityisesti pitkistä jaksoista, joissa kuvataan kissojen tavanomaista elämää. Saalistusta, yrttien keruuta, partioita. Väärätähden lupauksessa näitä kohtia tuntui olevan vähemmän kuin mihin olen tottunut. Minusta on viime vuosina tuntunut kivemmalta paeta omaa tapahtumarikasta ja välillä hyvinkin kaoottista elämääni fantasiahahmojen aivan tavallisen onnellisen arkielämän pariin. Hahmojen ongelmista lukeminen ei jaksa niin paljoa innostaa, kun on omiakin oikean elämän ongelmia murehdittavina. Toki sellainen kirja, jossa kissat vain metsästelevät hiiriä ja rajapartioivat, voisi olla monen mielestä vähän puuduttava ja tylsä lukukokemus... Väärätähden lupauksessa nämä kohdat olivat siinäkin mielessä mukavia, että tässä päästiin kurkistamaan Jokiklaanin elämän saloihin. Yleensähän Soturikissoissa seurataan ennenkaikkea Myrskyklaanin elämää. Pidin erityisesti kohtauksista, joissa kissat kalastivat. Tosin häiritsi vähän se sama asia kuin muissakin Hunterin teoksissa: lähestulkoon jokainen kirjassa kuvattu saalistusyritys onnistuu helposti. Yleensähän petoeläimillä onnistuu ehkä yksi kymmenestä saalistusyrityksestä.

Soturikissojen lukijat varmaan lukevat (tai ovat jo lukeneet) Väärätähden lupauksen ilman minun suosittelujanikin, mutta sen sijaan voisin noin yleensä ottaen suositella Soturikissoihin tutustumista niille, jotka eivät näihin kirjoihin ole vielä tutustuneet. Kannattaa aloittaa ihan ykkössarjan ensimmäisestä osasta Villiin luontoon, koska siten pääsee parhaiten jyvälle sarjan sisällöstä. Näihin erikoisseikkailuihin voi sitten palata matkan varrella.

Kouluarvosana: 8+

Perustelu: Todella mielenkiintoinen kurkistus sarjan sivuhahmon elämään. Olisin kaivannut masentavien tunnelmien päälle vielä jonkun iloisen jälkinäytöksen. Kirjan henkilöt jäivät melko yksiulotteisiksi ja tarina oli turhan ennalta-arvattava. Kissojen arkielämää olisi voinut kuvata enemmän ja pyrkiä hiukan monipuolistamaan hahmojen tunne- ja käyttäytymismalleja.