Olen ehdokkaana Kemijärvellä seurakuntavaaleissa. Olen saanut toimia 20 vuotta kirkollisissa luottamustehtävissä ja olen edelleen käytettävissä, jos äänestäjät niin tahtovat.
Somessa olen kirjoitellut omasta hengellisestä taustastani ja historiastani kirkollisissa tehtävissä. Julkaisen kirjoituksia myös täällä.
* * *
Olen huomannut erilaisissa piireissä liikkuessani, että helposti luullaan minun tulevan jostakin hyvin tiukasta uskonnollisesta liikkeestä ja että konservatiiviset arvoni ovat sellaisen taustan ja ”aivopesun” tuotetta. Todellisuudessa taustani on kuitenkin tässäkin mielessä hyvin tavallinen, suomalainen, perusluterilainen tausta. Minut kastettiin vauvana, kuten siihen aikaan lähes kaikki suomalaiset kastettiin ja lähimmät omaiseni kuuluivat kirkkoon. Jouluna käytiin kirkossa ja mummin kanssa ehkä pari kertaa vuodessa muutenkin, mutta mitään seurakunta-aktiiveja emme olleet. Mummi opetti minulle myös isänsä Akseli Huttusen iltarukouksen, ja luulen, että henkilökohtaista Jumala-suhdetta korostettiin yleensäkin enemmän kuin mitään kirkkoa tai seurakuntaa, silloin kun näistä asioista ylipäänsä puhuttiin. Aika varhain aloin lainata kirjastosta uskonnollisia kirjoja, sarjakuvaraamattua yms.
Ympärilläni oli toki monenlaisia vaikutteita. Toisen ukkini äiti oli uskovainen ja toi uskoaan esille joskus hyvinkin voimakkaasti. (Hänen kuolemansa ja nähdä vierestä, miten riemuiten uskovainen ihminen lähtee taivaaseen, oli minulle teologisesti järisyttävä kokemus, mutta olin silloin jo aikuinen.) Mutta ympäristössä oli paljon myös uskontoon välinpitämättömästi ja kielteisesti suhtautuvia ihmisiä. Muistan esim. kun löysin eräässä sukulaispaikassa kristillisen lasten lehden ja kun luin lehden kannesta, mistä lehdestä oli kyse, niin paikalla ollut sukulaismies otti lehden, totesi että tällaista roskaa ei täällä tarvita, nakkasi lehden pöydälle ja nosti jalkansa mielenosoituksellisesti sen päälle. Minua tietenkin kauhistutti, kun oli opetettu kunnioittamaan kristillisiä asioita, mutta en lapsena uskaltanut sanoa mitään uhmakkaalle sukulaiselle. En tarkoita, että kenenkään olisi pitänyt teeskennellä uskovaista, mutta tuntuihan se hämmentävältä lapsesta kuulla yhtäältä, kuinka Jumalaa on kunnioitettava ja sitten kuulla toisilta, että Raamattu ja Jeesus ovat satua ja uskovaiset hulluja. Toki niinhän se tässä ajassa on, että ei elävää kristillisyyttä juuri kiitellä.
Lapsena kävin muutaman vuoden seurakunnan kerhoa, joka kokoontui kerran viikossa. Olin siellä kai nelivuotiaasta peruskoulun alkamiseen asti. Kävin siellä säännöllisesti, johonkin kartongista leikattuun nallehahmoon sai liimata joka kerta tarran, kun oli käy-nyt, ja minun nallessani oli eniten tarroja, kun kesä koitti. Kerho oli varmaan mummin idea, mutta en tiedä, oliko sen alkuperäisenä tavoitteena niinkään kristinuskon tuntemuksen lisääminen vai enemmän se, että yksin kasvaneena saisin edes jotain ikäistäni seuraa.
Kerho kokoontui Särkikankaalla, Metsämiehentien yhden kerrostalon alakerran kerho-huoneessa. Kerhotäti Kaisa Heikkinen opetti leikkien, pelien ja laulujen kautta meille kristinuskon perusasioita, rukoilemista, uskoa Jumalaan ja Raamatun kertomuksia. Muistan laulun ”Milläs minä pääsen taivaaseen” ja eri värisistä papereista tehdyn vihkon, jolla havainnollistettiin kristinuskon perussanomaa samalla kun laulettiin, että "kultakaupunkiin käyn valkovaattehin”. Kerhossa oli myös muuta kuin uskonnollista sisältöä ja sen kynnys oli sen verran matala, että sinne tuli mielellään muitakin kuin seurakunta-aktiivien lapsia.
Joku varmasti ajattelee, että pikkulapsille ei tarvitse uskontoa tuputtaa, mutta olen syvästi kiitollinen, että sain oppia kristinuskon perusteet jo lapsena. Siinä on ollut minun elämäni perusta, turva myrskyissä, lohtu suruissa ja toivo kuoleman äärellä. Vaikka kristityn elämä ei ole vain taivasmatkan odottelua, niin kyllä se näkymä on hyvä muistaa. Se on se usko ja maailmankuva, jonka varassa tätäkin maata on pian vuosituhannen ajan rakennettu. Tuoko sen romuttaminen meille siunauksen? Nykyäänhän päiväkodeissa on tyhjänpäiväisiä ruokaloruja ruokarukousten sijaan ja ehkä pian seurakuntien kerhoissakin kristillisyys pitää typistää sanomaan, että pitää olla kiltti kavereille ja luontoa pitää suojella – mitkä opit toki ovat paikallaan, mutta eivät korvaa henkilökohtaista suhdetta Jeesukseen Kristukseen, syntiemme sovittajaan ja kuoleman voittajaan.
Toisaalta – senkin huomasin varhain, että oli olemassa parempia tai ainakin tiukempia uskovaisia ja sitten meitä ”tavallisia”. Olin mummin kanssa pelaamassa maijaa, kun ikkunasta näkyi, että muuan vanha mies, isovanhempieni perhetuttava, käveli pihalle. ”Äkkiä kortit pois”, mummi keskeytti pelin ja piilotti kortit. Kysyin, että miksi, niin vastaus oli, että se mies on uskovainen eikä suvaitse korttipeliä. Jäin miettimään, että mitä me sitten olemme. Pelaan kyllä pasianssia ja muitakin korttipelejä joskus vieläkin, minun uskoni sen kestää.
Lapsuudenuskoni ei kantanut kuitenkaan aikuiseksi asti. Murrosiässä pohdin jonkun verran teologisia kysymyksiä. Kohtasin sellaisia kristittyjä, jotka varmasti tahtoivat hyvää, mutta julistus oli kovin ankaraa ja lakihenkistä. Ajatus siitä, että kaikki maailman ihmiset eri uskonnoissa joutuvat kadotukseen ja vain kristityt - ja niistäkin vain se pieni osa, jotka sattuvat juuri olemaan niitä oikeaoppisimpia - pelastuvat, tuntui epäoikeudenmukaiselta. Toisaalta myös armon avaruus soti ajatuksiani vastaan. Olin saanut kasvatuksen, jossa painotettiin korkeaa moraalia ja tunnollisuutta. Jos täällä saakin porsastaa miten haluaa ja pelastuu sitten, kun käy joskus pyytelemässä syntejä anteeksi, niin mitä millään on väliä. Jumalan olemassaoloa en kieltänyt enkä sitäkään, että Jeesus on noussut kuolleista, mutta otin etäisyyttä uskonnon harjoittamiseen. Taisi mennä ainakin vuosi käymättä kirkossa ja päätin, että kun täytän 18 vuotta, niin eroan ainakin tästä ev. lut. versiosta.
Kuitenkin lukioikäisenä sain kohdata erään kotiseudullani asuneen vanhemman kristityn naisen, joka todisti asian niin, että se kolahti. Hän on kieltänyt minua tuomasta nimeään esiin, koska Jumalalle pitää antaa kunnia eikä ihmisille. Mutta kuitenkin hänen toimintansa seurauksena uskonelämäni suunta muuttui.
Tämä rouva kuvaili Raamattua Jumalan rakkauskirjeenä ihmiskunnalle. Se oli sellaista dynamiittia, että ateistisiin maihin kirjaa piti salakuljettaa. Miksi siellä satukirjaa olisi pelätty? Minulle avautui, ettei tässä ole kyse suhteesta johonkin oppikokonaisuuteen tai maailmankuvaan, vaan suhteesta elävään persoonaan ja siihen, että Golgatan keskimmäisellä ristillä synnit on sovitettu minunkin tähteni. Se pitää ottaa uskon kautta vastaan ilman sen suurempia teologisia viisasteluja. Ja mitä muille ihmisille tapahtuu, se on jätettävä Jumalan käsiin, Hänen ajatuksensa ovat meiltä salatut ja Hänen tuomionsa on oikeudenmukainen. Kristinuskon eri suuntausten suhteen olen vähitellen omaksunut Vapaakirkon saarnaajan Hilja Aaltosen ajatuksen: ”Elävässä uskossa ei kuulu minkään kirkkokunnan tai lahkon ääni, siinä kuuluu vain Golgatan veren ääni!” Jos joku pitää minua vääränä kristittynä, voin minä silti pitää häntä oikeana. Taivaassa ei katsota avaimenreiästä.
Tammikuun 10. päivä 2001 sain tunnustaa Jeesuksen Kristuksen henkilökohtaiseksi Vapahtajakseni. En minä mikään kaksinen tai esimerkillinen uskovainen ole. Mutta en voi olla tästä asiasta vaitikaan. Se on elämäni perusta. Kun joskus on kirjoiteltu, että esiinnyn kristittynä tai käyn kirkossa sen takia, että saisin ääniä politiikassa, niin kyllä se kristillisyys, mitä minä edustan, taitaa nykypäivänä olla sellainen, että enemmän se vie ääniä kuin tuo niitä.
Tunnistan nykyään se, että minulle oli suuri vahinko, etten löytänyt tuolloin nuorena hyvää seurakuntayhteyttä. Jäin vähän liian yksin uskonasioiden kanssa ja minusta tuli helposti tuomitseva ja lakihenkinen. Elämässä on sitten niitä särmiä hiottu, ja nyt minulla on hyviä uskovaisia ystäviä, joiden kanssa on voinut syviäkin asioita käydä läpi ja rukoilla yhdessä. Myöhemmin päädyin sukuni varhaisille juurille, kotiseutuni vanhan herätysliikkeen lestadiolaisen uusheräyksen jäsenyyteen. Eduskunnassa työskennellessäni sain olla mukana Raamatturyhmän toiminnassa. Myös kirkollisten luottamustoimieni kautta olen saanut paljon hyvää hengellistä yhteyttä toisiin kristittyihin, vaikka kaikki kokemukseni luottamusmiehenä eivät niin hyviä olekaan. Muistelen näitä aikoja seuraavassa päivityksessäni.
* * *
Tässä kuvassa on Kemijärven Honkakankaan hautausmaalla oleva ulkokäymälä, joka pystytettiin Irma Kortelaisen ja minun aloitteeni pohjalta muistaakseni vuonna 2008 tai 2009. Olen joskus vitsaillut, että se on yhteiskunnallisen urani merkittävin aikaansaannos. Vaikka jotkut pitivät sopimattomana, että hautausmaan portin lähellä on vessa, niin mielestäni paljon sopimattomampaa oli, että jotkut kävivät tarpeillaan aidan vieressä metsikössä. (Kyse ei ollut ilkivallasta, vaan esim. monet vanhukset tulivat kävelemällä tai potkurin kanssa hautausmaalle ja kotiin saattoi olla usean kilometrin matka.)
Vaikka jo melko varhain lapsena seurasin puolueasioita ja tiesin kunnallispoliitikkojen nimiä, niin luultavasti en ajatellut tai osannut hahmottaa seurakunnan toimielinten merkitystä. Muistan kuitenkin, todennäköisesti vuoden 1994 seurakuntavaaleista sen verran – olin 10-vuotias – että olin äidin kanssa kirkossa ja äänestys alkoi jumalanpalveluksen jälkeen. Äiti meni jonoon ja minä tietenkään en päässyt vielä äänestämään. Olisin mielelläni mennyt. Paluumatkalla äiti kertoi, ketä oli äänestänyt, ja muistan hyvin sen, että olin kovin pahoillaan valinnasta; itse olisin äänestänyt toista henkilöä.
Kun uskonasiat olivat tulleet minulle tärkeiksi lukioaikana, niin mietin hetken, että olisin lähtenyt seurakuntavaaleihin syksyllä 2002. Olisin juuri ja juuri 18-vuotiaana päässyt ehdokkaaksi. Päätin kuitenkin olla lähtemättä, koska edessä olivat ylioppilaskirjoitukset ja asepalvelus, enkä tiennyt lopulta, että minne elämässä päädyn. Jonkun johtokunnan varajäseneksi annoin nimeni, mutta kun varsinainen jäsen kävi kokouksissa, niin ei tullut yhtään kerran kutsua.
Vuoden 2006 seurakuntavaaleissa olin mukana ja tulin valituksi. Sain 97 ääntä ja olin ääniharava. Olin ottanut aika reippaasti paikkakunnalla kantaa myös kuntapolitiikan kysymyksiin, ja luultavasti moni kuvitteli, että haen seurakuntavaaleissa vain ponnahduslautaa isompiin kuvioihin. Ilmeisesti luultiin, että haluan kirkkovaltuuston puheenjohtajaksi tai ainakin neuvostoon. Ilmoitin kuitenkin, että ensikertalaisena haluan opetella tehtäviin enkä äänimäärästä huolimatta kärky ykköspaikoille. Huomasin, että tätä ihmeteltiin ja ehkä joku ajatteli minulla olevan siinä joku jippo takana. Politiikassahan usein ensikertalaiset saatuaan kovan äänimäärän haluavat heti kärkipaikoille. Ei se äänimäärä kuitenkaan sellaisenaan osaamista tuo, todellinen asiantuntemus syntyy usein vasta kokemusten kautta. Lyyli Perungan säätiön hallitukseen olisin halunnut, mutta kirkkoneuvostossa kaksi jäsentä jakoivat melkein kaikki paikat keskenään eikä minulta edes kysytty mitään. Eipä silti, vuosia myöhemmin minut valittiin sinne ja olen nyt säätiön hallituksen puheenjohtaja. Noina ensimmäisinä vuosinani seurakunnan silloinen talouspäällikkö oli minulle hyvä yhteistyökaveri ja hän opasti minua seurakunnan hallinnollisiin kysymyksiin. Tiukemmissakin paikoissa saatoin luottaa hänen hoitavan asiat rehellisesti, ja arvostan sitä suuresti.
Metsänhoidosta oli seurakunnassa joskus kovempia vääntöjä, osa meistä koki, että kaikkia valtuuston päätöksiä ei haluttu laittaa täytäntöön. Seurakunnan metsäomaisuudella on tietysti sekä taloudellista että virkistyskäyttö- ja luontoarvoa. Lehtien palstoilla ja alueuutisissakin näitä joskus käsiteltiin. Itse edustin sitä kantaa, että metsiä pitää hoitaa eikä museoida. Tietenkin maisemallisesti arvokkaimmat alueet on hyvä jättää koskemattomaksi, tämä korostuu etenkin Ailangan leirikeskuksen läheisyydessä.
Toimin tuon vaalikauden 2007–10 lähetystyön johtokunnan puheenjohtajana. Kemijärven seurakunnalla on pitkät juuret lähetystyön tukemisessa jo 1900-luvun alusta. Huomasin, että seurakunnassa oli paljon ihmisiä, joilla oli suuri rakkaus lähetystyötä kohtaan, ja varoja kerättiin monella tavalla. Olen puolustanut koko ajan perinteisten lähetysjärjestöjen määrärahoja; siellä paitsi levitetään evankeliumia, niin tehdään tekojen evankeliumia eli monenlaista auttamistyötä kaikkein heikoimmassa asemassa olevien ihmisten parissa. Minä en yritäkään esiintyä tässä minään seurakunta-aktiivina, mutta tuossa johtokunnan puheenjohtajan roolissa koetin olla joskus talkoissa paistamassa lättyjä ja myymässä rieskoja torilla.
Vähän vieraaksi silti joskus koin itseni näissä riennoissa. Yksi minua aktiivisempi seurakuntalainen tiuskaisi minulle kerran, että ”hölskytä sitä (taikinapulloa) edes kunnolla, ettei tule paakkuja”. Teki mieli heittää koko lättytaikina ukon naamalle, mutta maltoin mieleni. Ehkä siinäkin kasvatettiin nöyryyttä. Luusuassa kävin kerran vapaaehtoisena toimitsijana ”Pietarin pilkki” -pilkkikilpailuissa, jolla kerättiin varoja muistaakseni lähetystyöhön tai diakoniaa. Tapahtuma meni muuten hyvin, mutta valitettavasti elettiin eduskuntavaalien aikaa. Joukko paikallisia seurakuntamummoja tirskutti minulle, kuinka kaikki Väyrysen kannattajat ovat tyhmiä, vaikka tietoisesti yritin varoa poliittisia aiheita. (Nuorena olin mukana monissa Väyrysen kampanjoissa, kuten moni muukin lappilainen.) Kun tilaisuus päättyi, niin kaikki muut toimitsijat kutsuttiin kahville johonkin paikalliseen taloon paitsi minut. Kotiin ajaessa päätin, että oli viimeiset seurakunnan pilkkikisat minulle.
Nuorena ihminen on usein paitsi innokas niin mustavalkoinen mielipiteissään. Ymmärrän nyt, että olisin toki voinut ilmaista asiani joskus diplomaattisemmin. Kaikesta en kuitenkaan voinut hiljaakaan olla, kun ajattelin, että ei minua ole äänestetty luottamushenkilöksi vain virsiä veisaamaan. (Olen kuullut tarinan eräästä toisesta seurakunnasta, kuinka muuan vanhus oli sanonut ylpeänä, että ”olen ollut 30 vuotta kirkkovaltuustossa eikä ole kertaakaan tarvinnut vielä puheenvuoroa käyttää”. Minä en voi sellaisella ylpeillä…)
En ala tässä kuvailla yksityiskohtaisesti asioita, joista osa on sittemmin anteeksi pyydetty ja sovittu. Kerron kuitenkin sen, että tuo ensimmäinen kauteni kirkkovaltuutettuna oli henkisesti hyvin raskas. Pohdin vakavasti, että jätän koko kirkollisen toimintani siihen. Monien Etelä-Suomessa asuvien liberaalien ystävieni on vaikea ymmärtää, miten minulla voi hyvin perinteisessä seurakunnassa tulla vaikeuksia, kun olen itse tunnetusti arvokonservatiivi.
Perusjännite noina vuosina syntyi siitä, että Kemijärven seurakunnalla on ollut voimakkaan herätyskristillinen perinne. On tehty selvä ero siihen, että ei mennä ”maailman menon mukaan”. Tämä on tietysti pohjimmaltaan aivan oikein ja kannatettavaa, kirkko toimii maailmassa, mutta se ei ole maailmasta. Se, että Kemijärvellä tätä on korostettu eikä ole juostu kaikkien ajan vaihtuvien muotivirtausten perässä, on varmasti ollut siunaukseksi seurakunnalle.
Asiassa on kuitenkin myös toinen puoli. Helposti tällainen ”maailman vastustaminen” muuttaa kirkon kynnyksen korkeaksi. Seurakunta voi näyttäytyä monelle vain sisäpiirinä, jossa korostetaan omaa oikeaoppisuutta ja jonne uusia ei mielellään halutakaan mukaan. Muistan nuoruusvuosiltani kovan keskustelun siitä, että Eino Grönin konsertti Kemijärven kirkossa estettiin, kun sitä pidettiin kyseenalaisena (ilmeisesti siksi, että esiintyjä oli iskelmälaulaja). Monet erosivat silloin kirkosta, konsertilla oli muistaakseni vielä joku hyväntekeväisyyteen liittyvä aihe. Vuosia myöhemmin minä – joka olen monin tavoin arvoiltani hyvin vanhoillinen – sain paljon arvostelua osakseni, kun en lähtenyt vastustamaan Kemijärvellä pidettyä iskelmäkirkko-tapahtumaa. Ymmärrän sen, että kirkkotilan pyhyyttä on kunnioitettava, mutta on ollut vaikeaa ymmärtää, että esim. tilaisuuksia, joissa rukoillaan, luetaan Raamattua ja joissa ei esitetä mitään opillisesti hähmäisiä näkemyksiä, on lähdetty mustamaalaamaan.
Tuon ensimmäisen kirkkovaltuustokauden aikana huomasin, että uusia esityksiä ei otettu aina kovin hyvin vastaan. Esitykseni seurakunnan kotisivujen päivittämisestä niin että työalat ja toimintamuodot esiteltäisiin siellä tai laajempi esityksemme uurna-alueen perustamisesta haukuttiin pystyyn. Viranhaltijoiden työtä ei pidä kuormittaa tyhjänpäiväisillä aloitteilla. Yksi virantäyttö meni sitten niin, että minä koin, että se oli räätälöity etukäteen. Tulin asian kanssa julkisuuteen. Valitettavasti paikallislehti julkaisi erään yksityisen sähköpostini, jonka olin tarkoittanut vain toimittajan tietoon, ja se sisälsi tympääntyneen purkautumiseni asiasta. Siitähän sitten kovasti porua syntyi. Luulen, että moni uskoi, että olin tarkoituksella halunnut sen viestin julkisuuteen, vaikka niin ei ollut, eikä se selittelemällä parantunut. Julkinen keskustelu kohdistettiin itse asian sijaan minun hengelliseen tilaani, jota ruodittiin kovasti niin julkisesti kuin yksityisesti. Jopa eräässä kirkkovaltuuston kokouksessa kohdassa ”muut asiat” sallittiin jopa käydä keskustelu siitä, että olen arvostellut seurakuntaa ja papistoa eräässä hiippakunnan koulutuksessa Oulussa, mistä minua vaadittiin tilille. Itse asia kyllä päättyi niin, että virantäyttö meni uusiksi ja jouduttiin tekemään vaatimallani tavalla.
Yksi perusjännite oli siinä, että Kemijärven seurakunnassa suurin osa keskeisistä työntekijöistä ja vastuunkantajista oli tuolloin ns. perinteisen virkakäsityksen kannattajia. Minä puolestani olen sen kannalla, että koska leeviläisen pappeuden aika on ohi, niin pappina voi olla niin mies kuin nainen. Jokainen uskova kristitty voi julistaa toiselle evankeliumia ja synninpäästöä. Kokemukseni on, että tämän takia minua kohtaan oli monenlaisia ennakkoluuloja, ja ajateltiin, että olen aivan liberaali tai etsin maailman suosiota. Yleensähän itse asiasta vaiettiin, naispappeja ei näkynyt koskaan Kemijärvellä (paitsi silloin, kun kävin yhden naispappisukulaisen kanssa ehtoollisella), koko sanaakin varottiin niin, että monesti huomasin käytettävän ilmaisua ”naisteologi”.
Ymmärrän, että tämä on monille syvästi vakaumuksellinen kysymys, mutta toisin kuin kirkkomme nykyinen johto, olen kuitenkin koko ajan vaatinut, että perinteisen virkakäsityksen ihmisille pitää olla tilaa kirkossamme. Eihän katolisessa ja ortodoksisessa kirkossakaan ole naispappeja. Kirkon luottamushenkilönä tämä näkemykseni on kuitenkin johtanut siihen, että minua katsotaan karsaasti vähän kummaltakin laidalta: Kun hyväksyn naisen pappina toimimisen, niin olen vähän vääräoppinen monille herätysliikeihmisille, ja kun kannatan, että vanhan virkakäsityksen papeille ja heidän yhteisöilleen pitää olla toimintavapaus, virkoja ja tiloja tarjolla kirkossa, niin liberaaleilla on yksi syy lisää vastustaa ajatuksiani.
Yksi valtuuston kokous meillä meni aika vaikeaksi, siinä ehkä purkautuivat monenlaiset jännitteet. Kun kokous oli loppunut, niin kokoussalista alkoi kuulla huutelua. Lähdin kävelemään sinne takaisin, mutta eräs vanha mummo tuli ovella vastaan ja tarttui minua käsistä kiinni eikä päästänyt sisälle. En voinut tietenkään alkaa riuhtoa ja töniä mummoa pois, joten jäi palaamatta saliin. Uskon nyt, että Taivaan Isä lähetti tuon mummon paikalle. Olisin sanonut muutamille luottamushenkilöille aika pahasti. Ja vaikka sinällään olen edelleen samaa mieltä niistä asioista, joita silloin puolustin, niin jos sanoo jotain vain loukatakseen, niin on parempi kun ei sano mitään.
Koko tuon vaikean ajan läpi oli kaksi kirkkovaltuutettua, jotka tukivat ja kannustivat minua. Toinen heistä, Timo Kyyhkynen, on jo Taivaan kodissa. Muistan heitä lämmöllä.
Mukavampana asiana tuolta valtuustokaudelta tuon esiin hautausmaatyöryhmän, joka perustettiin kokoomuslaisen valtuutetun Irma Kortelaisen ja minun aloitteestani. Työryhmä kartoitti seurakuntalaisten mielipiteitä ja palautetta hautausmaista, ja mm. vanhan hautausmaan uuran-alue yhteisine muistomerkkeineen sekä tuo edellä mainittu ulkovessa perustettiin sen johdosta. (Huumorintaju seurakunnassa ei riittänyt kuitenkaan niin pitkälle, että ehdottamani ulkovessan avajaisjuhla olisi pidetty.) – Uurna-asiassa kyse ei ollut siitä, että kannattaisin tuhkausta. Päinvastoin, kun minun aikani koittaa, niin minut pitää haudata perinteisessä arkussa maahan ja multaa päälle. Mutta kun tuhkaus kuitenkin on yleistynyt, niin minusta tuntui turhalta, että meillä olisi ollut tarjolla vain arkkupaikkoja sellaisellekin, joka tarvitsee sijan vain yhtä tuhkauurnaa varten. Jos pitää ostaa kokonainen arkkupaikka yhtä uurnaa varten, niin joku voi ajatella, että enpä osta ollenkaan. Ja kuitenkin minusta tuntuu sopivammalta, että mahdollisimman monen jäänteet päätyisivät siunattuun maahan, vuosisataiselle perinteiselle seurakunnan hautausmaalle kuin että tuhkat nakataan veteen tai metsään. Toki jokaisella on oikeus ajatella näistä eri tavalla, eikä asia ihmisten pelastumiseen vaikuta, mutta ajattelen, että hautausmaamme vaalivat myös kotiseudun yhteistä historiaa ja kulttuuriperimää.
Tuo ensimmäinen kirkkovaltuustokauteni oli kokonaisuutena raskaanpuoleinen. Syyttömänä kaikkeen en pidä itseäni, ikä on nyt vähän särmiä hionut, mutta ehkä joidenkin mielestä tein jotain oikeinkin. Seuraavissa seurakuntavaaleissa äänimääräni yli kaksinkertaistui, sain 242 ääntä, ja toimintani luottamushenkilönä jatkui.
