Esinäytös
Emrinin hautausmaa
Piskuisen Emrin-lauman olemassaolosta tiesi harva, vaikka siihen kuului peräti neljäsataa koirakansalaista. Ja kyllä, tässä maailmassa koirakansoihin laskettiin myös hyeenakansat, vaikkeivat meidän maailmamme hyeenat koiraeläimiin lukeudukaan. Lauman reviirin sydämessä oli pieni suorastaan kylämäinen alue, jossa sen jäsenten asumukset sijaitsivat. Toiset olivat kyhänneet itselleen majoja, toiset asustivat luolissa ja pesäkoloissa. Jotkut pitivät elääkseen pieniä putiikkeja, joskaan moinen toiminta ei näin pienessä koirakansain laumassa ollut kovinkaan kannattavaa. Parempi oli vain itse saalistaa oma ravintonsa, kuten suurin osa näistä tämän pienen maalaislauman eläimistä tekikin.
Laumalla oli pitkä historia ja sen myötä lukuisia edeltäviä sukupolvia. Nämä sukupolvet lepäsivät kylän pohjoispuolella levittäytyvällä hyvin hoidetulla hautausmaalla. Tuona kyseisenä iltana, jona tarinamme alkaa, sattui ryhmä nuoria päärynännoutajia suuntaamaan tuonne lauman esi-isien leposijalle. Hautausmaa vaikutti yksinäisessä synkkyydessään jännittävältä retkeilykohteelta ja nuoria huvitti kovasti ajatus aiheuttaa hieman jäynää vanhalle luuhyenahaahkalle, joka perheineen vartioi tuota hautausmaata.
Päärynännoutajat muistuttavat hieman mitä tahansa noutajarotua. Heillä on vaaleahko laineikas vettä hylkivä turkki, luppakorvat ja melko huoleton perusluonne. Valtava häntä kuitenkin erottaa tätä meidän maailmassamme tuntematonta lajia canis familiaris -suvun noutajista. Ja tuolla hännällä on kovin suuri merkitys heidän kulttuurissaan, kuten saamme ajan myötä huomata.
Joukkoa johti nuori ruskeaturkkinen uros, jonka suora hopeinen harjas peitti hänen toisen silmänsä. Tämä rasavilli nuorukainen loikkasi röyhkeästi pimeän hautausmaan kivimuurille ja vilkaisi rehvakkaasti tovereitaan.
“Alkakaa tulla! Vai alkoiko pelottaa?”
“Minä en kyllä tule”, porukkaan kuuluva hento valkeaturkkinen narttu sanoi ja hätkähti, kun aidalla seisova nuori uros kosketti hänen häntäänsä omallaan ja hymyili hänelle.
“Mennään nyt… Tämä on hauskaa..”
“Okei..”
Nuoret ylittivät aidan ja tassuttelivat naureskellen syvemmälle hautakivien sokkeloon. Päivän valossa paikka oli heille toki tuttu, lepäsiväthän heidän omat sukulaisensakin siellä. Ja päärynännoutajan taival tuossa maailmassa oli lyhyt joihinkin muihin kansoihin verrattuna, joten heitä oli siellä paljon!
“Hei, missäs ne teidän porukoiden haudat oli?” porukan johtaja kysyi valkealta nartulta. “Käydään morjenstamassa. Oletko koskaan jutellut aavelle?”
“Juu, kerran, se Saban auttoi minua siinä”, narttu virkkoi. “Hän on ihan mukava luuhyeenaksi.”
Porukkaan kuuluva vaaleanharmaa uros, jolla oli tummanharmaat korvankärjet, kantoi selässään vyöllä kiinnitettyä nahkapussukkaa. Sieltä löytyi pullo, jonka hän avasi taitavasti hampaillaan ja otti huikan tarjoten sitten muille.
“Ottakaa hei tuosta!” hän kehotti kavereitaan.
“No totta froeklessa!” mukana kulkeva pienempi valkoinen uros innostui ja hörppäsi siitä.
“Anna minullekin!” porukan hännillä astellut pitkäkarvainen narttu sanoi ja nappasi pullon ottaen pitkän huikan.
Meni vain hetki ja pullo oli tyhjä. Porukan pomo heitti sen päin hautakiveä ja nauroi, kun pullo särkyi. Nuoret nauroivat ja jatkoivat matkaansa. He seisahtuivat lehtipuiden katveeseen ja asettuivat mukavasti. Jengin pomo hivuttautui lähemmäs kermaturkkista tyttöystäväänsä.
“Eikös ole romanttinen paikka…?” hän leperteli ja nuolaisi tämän kuonoa.
“Aika pelottava…” naaras sanoi leikkisästi ja nojasi häneen. “Kai sinä pidät minusta huolta…?”
“Juu…”
Yhtäkkiä jokin hutkaisi nuorta urosta päähän ja tämä pyörähti ympäri ruohikolla nousten jaloilleen pelästyneenä.
“Mikä froekle se oli?!”
Pitkäkarvainen narttu kiljaisi.
“Joku puri minua nilkkaan!”
Äkkiä he tajusivat, että siellä täällä heidän ympärillään kahisi ruohikossa. Pieniä varjoja suhahteli heidän ympärillään. Nuoret päärynännoutajat vetäytyivät tiiviiseen rinkiin. Usvan keskellä, hautojen välissä, he erottivat kookkaan pörröharjaisen varjon, jonka oranssit silmät kiilsivät pimeässä.
“Eikö seremoniamestarin pitänyt olla matkoilla?!” jengin pomo parahti.
“Kehtaattekin häpäistä pyhiä hautoja riettaat elukat!” hehkuvasilmäinen hahmo sähisi kimakalla äänellä.
Samassa joukko joutui ympäröivien varjojen syöksypommitukseen. Yksi niistä iski hampaansa harmaaturkkisen nuoren uroksen tassuun ja tämä huusi kauhusta nähdessään, mikä se oli - punertava koiraeläimen pääkallo! Niitä sinkoili kaikkialta puremaan ja mukiloimaan heitä. Nuoret hajaantuivat pakoon, mutta kallot seurasivat heitä. Synkkä hahmo asteli heidän perässään silmien oranssi hehku aavemaisesti loimuten.
“Olen vannonut suojelevani näitä hautoja…”
Nuorista osa pääsi aidalle.
“Missä Louis on?”
Heidän takaansa kuului huutoa. Ruskeaturkkinen uros oli kaatunut maahan ja kallot raatelivat tämän kylkiä terävillä hampaillaan.
“Menen apuun!” kermaturkkinen narttu huudahti ja syöksähti takaisin, mutta hänen päälleen laskeutui puusta violettiturkkinen 80-kiloinen hyeenanarttu, jolla oli kaarevat sarvet ja tummanpunainen harjas.
“Te ette mene minnekään senkin rietastelijat!” luuhyeena huusi raivoissaan ja alkoi jaella iskuja kermanvaalean nartun naamaan isoilla tassuillaan. Tämän kaverit tulivat apuun, mutta saivat vaaleanpunaiset pääkallot kimppuunsa.
Vasta laumapoliisin saapuminen paikalle ratkaisi tilanteen. Valkea valo välähti ja luuhyeena lensi kauemmas päärynännoutajista. Kallot katosivat. Joku hätiin saapuneista meni tutkimaan raadeltua nuorukaista.
“Tuokaa paarit! Hänet pitää saada parantajalle nopeasti! Nuo haavat näyttävät pahalta…”
Nuorisojoukkoa kurmottanut nuori luuhyenanaaras avasi silmänsä ja pudisteli päätään tokkurassa. Hän näki edessään hopeanharmaat tassut ja katsoi ylös kykenemättä nousemaan. Hänen edessään seisovan vartiovelhon pää jäi varjoihin. Soihtujen valo heijastui velhon kasvoilla olevasta monokkelista ja koppalakin kiiltävästä lipasta.
“Taisi tulla reissu Kuzhkailiin”, tämä totesi kuivakasti ja loitsi taikomisen estävän pannan hänen kaulaansa.
Tässä ensimmäinen luku uutta sarjaa Kuzhkailin Tuomitut, jota kirjoitan yhdessä kaverini kanssa. Sitä tullaan julkaisemaan luku kerrallaan sitä mukaa, kun ehätän tekemään kirjoittamiimme lukuja kuvituskuvia. Tarina pohjautuu vanhaan vankilaroolipeliimme ja on eräänlainen koiraversio siitä (joiltain osin vähän kiltimmällä sisällöllä). Tarina voi kuitenkin sisältää paikoitellen rankkoja aiheita ja on suunnattu hieman varttuneemmille eläintarinoiden ja fantasian ystäville.
Ensimmäinen luku ilmestynee vuodenvaihteen jälkeen, pysykää kuulolla! Kommentit olisivat myös mukavia. :)
Iloista vuodenvaihdetta kaikille! <3
-Raezla
Kommentit