Tuli tässä katseltua Madagasgar-maratonia. Tunnustan vuosikaudet vältelleeni näitä leffoja. Noihin aikoihin tuli paljon 3D-elokuvia, joissa seikkailee random eläinpoppoo. Kuten Aivan villit ja Yli aidan. Tämä tulva tuppasi tuolloin ärsyttämään, joten jätin koko show'n väliin. Myöhemmin tuli katsottua Yli aidan ja se oli oikeasti hyvä ja sympaattinen. Madagasgarin 1 ja 2 -osat näin ensikertaa joitain vuosia sitten ja ne olivat parempia kuin olin odottanut.

Sitten alkoi se pirunmoinen pingviinihömpötys. Madagasgarin pingviinit olivat sitä, mitä Itse Ilkimyksen minionit ovat tänä päivänä: niitä tungettiin joka paikkaan ja alkoivat tulla ulos korvista. Pingviinit saivat oman tv-sarjan ja sitä tuli joltain lastenkanavalta silmäiltyä hivenen ärsyyntyneenä. Madagasgarit jäivät siltä erää minun osaltani hautumaan.

Tässä hiljattain Netflixiä selaillessani koin iloisia hämmennyksen tunteita löytäessäni sieltä sarjan Kauan eläköön kuningas Julien! Voiko tämä olla totta? Että ihan suosikkihahmostani on tehty oma sarja, jossa ei edes näy vilaukselta noita ärsyttäviä minionien edeltäjiä? "No, laatu on varmaan ihan surkea..." tuumin pitkin hampain, rupesin katsomaan ja yllätyin positiivisesti! Juoni toki toisti alussa vähän toisti itseään, mutta jaksot olivat hyvin kekseliäitä ja toivat lisää syvyyttä elokuvassa melko vilaukselta nähtyihin kissamakihahmoihin...

Kaverin luona käydessä bongasin häneltä kaikki kolme Madagasgar-DVD:tä ja pyysin ne lainaksi. Innostukseni kasvoi elokuva elokuvalta ja myös pingviinit alkoivat tuntua aika hauskoilta ja kekseliäiltä hahmoilta. Katsoimme myös pingviinien oman elokuvan, mikä oli aika symppis. Herätti kyllä hienoisen ristiriidan, miksi pingviinit alkujaankaan halusivat Etelä-Navalle, jos kerran olivat sieltä alunperinkin kotoisin? Elokuva toi kuitenkin mukavasti lisää syvyyttä näihin mustavalkoisiin pikku mafioosoihin.

Omituisinta Madagasgarissa lienee se, että elokuvan päähenkilönelikko jää ensimmäisessä elokuvassa todella laimeaksi niin luonteeltaan kuin hahmokehitykseltään. En myöskään pidä kauheasti Alex-leijonan ja Marty-seepran tyylitellystä toteutuksesta. Sinänsä idea leijonan ja seepran eläintarhaystävyydestä, joka ei villissä luonnossa enää toimikaan, on hyvä. Teema kuitenkin käsiteltiin turhan yksinkertaisesti ja nopeasti.

Monesti elokuvien jatko-osat eivät yllä alkuperäisen tasolle. Olen aina itse pitänyt jatko-osista, koska minusta on kivaa nähdä, miten tuttujen hahmojen elämä jatkuu. Vaikkeivat ne alkuperäisen elokuvan tasolle yltäisikään. Hyvänä esimerkkinä vaikkapa Balto. Tai Ice Age, jonka on aika vaikeaa saavuttaa alkuperäisen elokuvan koskettavaa teemaa, vaikka omina teoksinaan jatko-osatkin toimivat ja käsittelevät ansiokkaasti monia elämän hankalia perusaiheita. Madagasgar tekee kuitenkin sääntöön ison poikkeuksen: jatko-osat suorastaan pelastavat niihin verrattuna hivenen kökön alkuperäisteoksen!

Jo toisessa osassa esimerkiksi 3D-animaation laatu, tekstuurit ja grafiikka, ovat paljon kehittyneempiä. Sama kehitys on havaittavissa vaikkapa Shrekeissä. Lisäksi ote hahmoista paranee huomattavasti, vaikka juoni onkin - ilmeisen tarkoituksellisesti - aika päätöntä menoa. Esimerkiksi Alexin lapsuuden esiintuominen ja Melman-kirahvin outo, mutta syvällinen ihastus Gloria-virtahepoon toimivat kivasti hahmoja syventävinä tekijöinä. Päähenkilönelikosta Gloria lieneekin oma suosikkini - mielenkiintoinen valinta naishahmon lajiksi, mainio toteutus. Myös Melmanissa yli menevä neuroottisuus toimii. Sen sijaan päähenkilökaverusten Alexin ja Martyn ainainen sekoilu jättää hahmot vähän pinnallisiksi. Eritoten Martyyn ei ole vielä yhdessäkään elokuvassa saatu kaipaamaani syvällisempää puolta.

Madagasgarin apinat ovat jääneet turhan vähälle huomiolle hahmoina. Kaksikko on varsin hauska kontrasti isommissa rooleissa pööpöileville joukkioille. Erityistä hilpeyttä näin lakkojen aikaan herätti pingviinien lentokonetta korjaavien apinoiden työväen taistelu. Yhteiskunnallinen teema, jota ei juurikaan lasten elokuvissa näe.

Apinoiden hauska yhdistelmä ylisivistynyttä ihmismäisyyttä ja täyttä eläimellisyyttä ja apinamaisuutta oli muutenkin viihdyttävä lisä Madagasgarin kaikissa osissa.

Eräs hahmo, joka niinikää ansaitsee tulla mainituksi, on tämä newyorkilaismummo:

Selvästi muutama itsepuolustuskurssi takana, kenties musta vyö karatesta? Ensimmäisessä elokuvassa tämä Nana-niminen selviytyjäpersoona nähdään vain vilaukselta, mutta toisessa elokuvassa hän johtaa Afrikan savannille jääneet turistit selviytymään villin luonnon keskellä pingviinien kaapattua heidän safariautonsa.

Eläinhahmojen lisäksi nämä elokuvat panostavat ansiokkaasti myös ihmisiin. Kolmannessa elokuvassa eräänalisena etäisesti Cruela de Viliä muistuttavana pääpahiksena on sydämetön eläinten päitä seinälleen kokoava naisviranomainen:

Monte Carlon kaduilla nähdään huima takaa-ajokohtaus, johon on otettu vaikutteita useista eri toimintaelokuvista Matrixia myöten. Sinnikäs Chantel DuBois ei kuitenkaan luovuta, vaan jatkaa silmiinsä saamien afrikkalaisperäisten eläinten jäljittämistä kuin mikäkin hämähäkkimäinen vainukoira. Maininnan arvoinen on myös kohtaus, jossa Chantel herättää kipseissä olevat miehensä sairaalassa takaisin taistelukuntoon.

Elokuvat vilisevät myös kyseenalaisempia, kenties aikuisemmille katsojille suunnattuja vitsejä. Esimerkiksi aina Chantelin kumartuessa nuuhkimaan jälkiä jää yksi hänen miespuolisista alaisistaan toistuvasti tuijottelemaan naisen muhkeaa ahteria. Chantelin ajaessa eläinpoppoota takaa kuningas Julien luulee häntä alkuun takaa-ajavaksi paparatsiksi, mikä oli kenties tökerö viittaus prinsessa Dianan kuolemaan johtaneeseen takaa-ajojahtiin. Mauttomuuden rajatkin siis paukkuvat paikoitellen vähän liikaa, mikä on toki sääli.

Yllä mainittua lukuunottamatta Madagasgar 3 oli mielestäni ihan loistava elokuva ensimmäiseen ja toiseen osaan verrattuna. 3D-animointi, tekstuuri, grafiikat ja yli menevän hauska ja kekseliäs juonenkuljetus oli omaa luokkaansa. Monien vaikuttavien kohtien lisäksi elokuva sijoittui suosikkipaikkoihini: nähtiin niin huikaisevat Alpit kuin ihana Roomakin. Propsit eritoten tästä, samoin kuin ylipäätään monipuolisesta maailman paikkojen esittelystä.

Kolmannen elokuvan Vasili-siperiantiikeri on hahmokehitykseltään ihan omaa luokkaansa - ja vain yhden ainoan elokuvan aikana. Hahmo onnistuu samalla tukemaan myös muiden elokuvan sirkuseläinten syventämistä hahmoina. Eikä siihen tarvittu perusaineksia kummempaa: koskettava menneisyys, epäonnistuminen madagasgarmaisen vekkulimaiseen tyyliin (oho, öljy syttyi palamaan), siitä seurannut masentuminen ja siitä ylös nouseminen. Hahmo oli myös mukavan karismaattinen ja tuo vakavan oloisella venäläisyydellään mielenkiintoisen kulttuurikontrastin koheltaviin amerikkalaishahmoihin verrattuna.

Koko kolmoselokuvan hahmokaarti jätti paljon lämpimämmän ja monipuolisemman ja jollain tapaa Madagasgar-elokuvien huumorin tyyliin sopivamman vaikutelman kuin aiempien elokuvien melko yksipuolinen ja yksiulotteinen hahmokaarti. Vähiten ehkä pidin tätä elokuvaa ennen juurikin kissaeläinten, kuten kakkoselokuvan leijonien toteutuksesta. Kissamaiset, joskin mangusteista alkujaan kehittyneet fossat olivat lähinnä superhuono plagitaatio Leijonakuninkaan hyeenoista... Joskin siitä poppoosta on sitten Kauan eläköön kuningas Julienissa saatu paljon enemmän irti.

Pienet söpöt hauvelit, jotka olivatkin sitten agressiivisia äkäpusseja, oli todella hauska keksintö. Jäivät todella mieleen ja olivat aika näyttävää sakkia saatuaan rakettikengät alleen. Olin myös iloinen siitä, miten Melmanin ja Glorian suhdetta saatiin sirkuksen myötä syvennettyä. Parivaljakon nuoralla tanssiminen oli itse asiassa aika vaikuttava juttu.

Elokuvien parantuessa kerta toisensa jälkeen en voi muuta todeta kuin että LISÄÄ TÄTÄ. Onneksi on vielä joulujakso, osa kuningas Julien -tv-sarjasta ja koko pingviini-tv-sarja vielä katsomatta.. Toivottavasti tekevät myös neljännen elokuvan.. Ja viidennen.. Ja sadannen.. Ainakin, jos taso paranee joka leffan jälkeen näin huisisti! x) Väliaikalämmittelynä voisi tehdä oman tv-sarjan apinoista, Nana-mummosta, Julienin ja Sonjan rakkauselämästä...

Ja tässä pääsenkin siihen, mistä ihan oikeasti halusin päästä hehkuttamaan... Elokuvien oma ehdoton suosikkikaksikkoni löytyy näet yllä olevan kuvan kuvan vasemmasta laidasta...

Kuningas Julienin ja pikkuruisella polkupyörällä ajavan brutaalin Sonja-karhun rakkaustarina oli jotain ylitsevuotavan söpöä. Samalla täynnä huumoria ja omia suosikkielementtejä, kuten ah-niin-romanttinen ROOMA, jonka itsekin pääsin vihdoin viime kesänä näkemään...!

Jotenkin näen tuossa kaksikossa Rotwolfinin ja Björnirin, heh heh.. :D

Yksinkertaisesti rakastin leffan Alppi- ja Rooma-kohtauksia. Vaikka niissä nyt heitettiinkin vähän pilaa muinaisesta kaupungista, joka on oikeasti hienoimpia paikkoja, missä olen käynyt. Sormuksen kähveltäminen paavilta ja pingviinin huomautus siitä, että Colosseum on vanha murju, joka pitäisi purkaa, jaksoivat vielä naurattaa. Muinaisten pylväiden sortaminen taas meni vähän sinne kyseenalaisemmalle puolelle henkilökohtaisella asteikollani.

Eräs seikka kuitenkin, miksi pidän niin kovasti kuningas Julienista (sen simppelisti seksikkään Move It! -biisin lisäksi) on hahmon toistuva kyseenalaisuus ja koomisen sympaattisella tavalla ilmenevä itsekritiikin puute. Tämä toki jakaa ihmisten mielipiteitä, toiset tykkäävät, toiset eivät. Hahmo on kuitenkin minusta toimiva ilmentymä meissä kaikissa enemmän tai vähemmän terveellä tavalla ilmenevästä itserakkaudesta.

Ja jottei blogi mene liian vakavaksi ja syvälliseksi totean loppukevennyksenä, että tuo Julienin hotti poskiparta muistuttaa eräästä toisesta luonteeltaan huomattavasti karummasta suosikkihahmostani... :D