Tumma vuoristo kohosi etelän ja pohjoisen erämaan rajana synkkänä kuin itse yö. Sen etelärinteitä piiskasivat hiekka-aavikolta puhaltavat kuivakat tuulet, kun taas tuon synkän vuoriston pohjoispuolella levittäytyi ikiroudan moukaroima jäinen tundra. Tämä maa kahden julman erämaan välissä tunnettiin nimellä Caligo. Kovat kylmät mustakiviset vuorenrinteet kätkivät suojiinsa vehreämpiä solia ja laaksoja. Ne tarjosivat suojaa etelän polttavalta kuumuudelta ja pohjolan purevalta kylmyydeltä. Tätä seutua asuttivat hyeenatit.

Hyeenattien kansa muistutti melko palon meidän maailmamme täplähyeenoja, joskin he olivat ketterämpiä, vuorilla liikkumiseen sopeutuneita. Heidän paksussa turkissaan ja pitkässä harjassaan saattoi nähdä mitä erilaisinta värien kirjoa ja osasipa tuo kansa käyttää tassujaan ja hampaitaan varsin näppärästi niin erilaisten asusteiden, somisteiden ja korujen kuin aseidenkin tekoon.

Tarinamme alkaa Caligon pohjoisosasta, jossa eräässä lumen piiskaamassa solassa seisoi pieni kutsuva lämmin taverna. Sen ovi kävi ja sisään asteli muukalainen, kookas naaras, violetti matkaviitta kylmässä viimassa hulmuten.

"Sulje ovi!" sisältä protestoitiin, kun muukalainen jättäytyi toviksi seisomaan oviaukkoon ikään kuin korostaen näyttämölle astumisensa dramaattisuutta.

"Höh.. On tämäkin vastaanotto", naaras tuumi ja lompsi mustat tassut sulavaa lunta valuen tiskille. Hän kaivoi viittansa kätköistä tumman nahkapussukan ja laski kultakolikon pöytään. "Tuoppi parasta oluttanne ja edullinen yösija yksinäiselle matkaajalle."

"Meillä on täyttä", murahti majataloa pitävä pyylevä isäntä ja sai matkalaiselta pahan mulkaisun. Hetken punainen silmä tarkkaili tuota keski-iän puolelle ehtinyttä vuorten keskellä sinnittelevää ukkoa haastavasti. Sitten vieraan siniharmaalle kuonolle levisi virne.

"Siinä tapauksessa vain tuoppi parasta oluttanne", muukalainen sanoi ja asteli nurkkapöytään hörppimään juomaansa jättäen maksun, joka oli vähintäänkin antelias. "Pitäkää vaihtorahat, isäntä."

Viereisessä pöydässä kuului naurua. Luusta valmistetut nopat vierivät pitkin tammipöytää, kun kaksi urosta istui tuopposten äärellä pelaamassa erästä lautapeliä ja nauroi rempseästi pelin käänteille.

"Et ikinä voita tuolla tekniikalla, Lorenzo", nauroi hopeaturkkinen pienehkö uros valkealle, vielä pienemmälle toverilleen.

"Odotahan vain, Norman..." murahti valkea uros siniset silmät innosta loistaen ja pyöritti noppia tassuissaan paksu häntä heilahdellen.

Muukalainen violetissa viitassa kiinnitti huomiota siihen, että jopa valkean uroksen pilkut olivat vaaleita... Hopeanharmaita. Erikoista. Toisaalta. Hänen omassa sinimustassa turkissaan oli vitivalkoisia pilkkuja.

Kaveruksilla oli hauskaa.

"Noin.. Ja nyt ostan matkan jokilautassa..."

"Sinulla menee älyttömästi rahaa tuohon!"

"Ei haittaa!" valkoturkkinen Lorenzo sanoi itsevarmasti ja leyhytteli pelin leikkirahoja. "Kyllä tätä piisaa!"

"Miten sinä pelissäkin onnistut aina haalimaan sitä, pirulainen..." Norman murisi vähän happamana.

"Tottumiskysymys varmaan", Lorenzo sanoi muuttuen rauhallisen uneliaasti.

Kuului kopsahtelua, kun nappula liikkui pelilaudalla.

"Ha haa! Löysin sen! Arvasin, että kannatti vilkaista tuo kätkö!"

"Äh, no hyvä on.. Minä haen meille seuraavat juomat..." Norman murisi ja lähti jurona tiskille.

"Haluaisiko neiti viereisessä pöydässä pelata erän Caligon Timanttia kanssamme?" valkoinen uros kysyi muukalaisen suuntaan.

Naaras riisui huppunsa paljastaen sinivihreäkirjavan laineikkaan harjansa ja arpien ympäröivät smaragdinvihreät silmänsä, jotka katsoivat valkeaan urokseen syvän vetoavasti. Lorenzo oli täysin myyty. Hän jäi tuijottamaan muukalaista suu raolleen unohtuneena ja hänen häntänsä heilahteli hieman. Muukalainen virnisti.

"Mikäs siinä. Nimi on Saxa."

Hyeenattinaaras pyörähti istumaan Lorenzon viereen yhtenä violetin viitan hulmahduksena.

"Sinun ja ystäväsi nimet jo kuulinkin", hän tuumasi ja katsoi lautaa. "Miten tätä pelataan? Tulin juuri kylään ja paikalliset jutut ovat minulle vieraita."

Lorenzo katsoi huuli pyöreänä.

"Älä viitsi. Pelihän on tunnettu kautta Caligon."

Saxa virnisti salaperäisesti.

"No.. Minä olen vähän.. kauempaa", hän sanoi epämääräisesti ja hymyili sitten ystävällisesti. "Mutta olen täällä tutustuakseni paikkoihin. Näyttäkää minulle, miten sitä pelataan."

"Kukas hän on?" kuului silloin kysymys. Norman oli palannut olutkolpakko kummassakin tassussaan ja tuijotti naarasta näyttämättä kovin yllättyneeltä - vanha kunnon Lorenzo ei tuhlannut aikaa.

"Saxa Salaperäinen", Lorenzo satuili ja järjesteli pelilautaa. "Millä nappulalla haluat pelata? Tuo vuorivompatti on minun nappulani ja Norman pelaa salamasudella. Olisi sinimammuttia, mustapuumaa, caligonkotkaa, luolakengurua..."

"Anna vaikka se kotka", Saxa tuumasi ja uppoutui peliin.

Nopat vierivät ja olut virtasi. Peli oli yllättävän mukaansatempaava ja he pelasivat monta kierrosta vetäen toisiaan höplästä ja jahdaten salaperäistä jalokiveä, Caligon Timanttia. Pelin edetessä Saxa analysoi kaksikkoa. Norman luotti paljon tuuriinsa, mutta yritti toisaalta edetä järjestelmällisesti ja tehokkaasti. Lorenzo ei kavahtanut kummiakaan reittejä ja juuttui muutaman kerran lumivyöryn tukkimaan solaan ja pari kertaa vuorirosvot ryöstivät hänet. Lornezolla oli kuitenkin ilmiömäinen kyky koota itselleen omaisuus kierros kierrokselta. Vaikka voittajalle nimellisesti aina ostettiin juoma pani Saxa merkille, että muuten Norman sai kaikki oluensa Lorenzon piikkiin. Tällä taisi oikeastikin olla kohtalaisesti omaisuutta.

Norman haukotteli.

"Olisikohan aika painua pehkuihin", uros tuumi ja alkoi laitella pelilautaa kasaan virnuillen Saxalle pöydän yli. "Missäs neiti meinasi viettää yönsä?"

"Onko kylässä muita majataloja kuin tämä?" Saxa kysyi. "Se ei ollut vinoilua. Heillä ei ollut huoneita. Ei oikein huvittaisi nukkua lumikuopassa kaikkien näiden vaellusöiden jälkeen."

Urokset vilkaisivat toisiinsa.

"Mitä suotta, minun kämpilläni on kyllä tilaa", Norman tuumasi ja nousi ylös virnistäen. "Lorenzokin on siellä paossa sukulaisiaan, jotka ovat käymässä. Siksi tulimme tännekin, koska he tulivat nuuskimaan kotiini. Hänen tätinsä on aika sietämätön tapaus."

"Haha, vai sillä tavalla", Saxa tuumasi ja nousi pöydästä kohottautuen täyteen pituuteensa - hän oli Lorenzoa päätä pidempi. "No jos siitä ei ole herroille vaivaa tai ette koe sitä epämukavaksi, tulen mieluusti mukaan."

Urokset hihittivät. Lorenzo maksoi laskunsa majatalon isännälle ja kolmikko suuntasi piskuisen vuoristokylän kyläraitille kadoten lumituiskuun...