Tuli tässä katsottua Netflixistä uusi Mowgli-elokuva ja ajattelin kirjoitella vähän alkufiiliksiä elokuvasta. Artikkeli sisältää spoilereita.

Näin alkuunsa on sanottava, etten ole lukenut tarinan kirjaversiota. Disney-leffan olen nähnyt muutaman kerran elämässäni, eikä se ole koskaan kuulunut suosikeihini Disneyn parissa monien hahmojen oudon toteutustavan ja yleisen ahdistavuutensa vuoksi. Harmittanut myös, miten pieneen osaan sudet ovat siinä jääneet. Sen sijaan eeppisempääkin eeppisempi on tarinan animetoteutus Jungle Book Shonen Mowgli, jota tuli pentuna katseltua VHS-kasetilta. Näinpä se toimii aikalailla vertailukohtana itselläni ns. "aitona ja alkuperäisenä", vaikka tiedostankin, että molemmat filmit vaan pohjautuvat samaan kirjaan.

Tätä uutta elokuvaa katsoessani olin iloinen siitä, miten paljon Shonen Mowglista tuttua tarinan maailmassa oli. Tosin osa hahmoista, esimerkiksi Baloo ja Kaa, olivat varsin erilaisia ja susilla oli lauman johtaja Akelaa lukuunottamatta eri nimet. Mm. susi-isä, Vihaan, oli aikamoinen tossukka uudessa elokuvassa. Eniten animeversiotaan muistuttivat Akela, Bagheera, Shere Khan ja Tabaqui. Myös Mowgli itse tuntui persoonana hiukan erilaiselta, ehkä astetta häijymmältä ja vähän angstisemmalta kuin animen kiivas, mutta omalla tavallaan elämäniloinen tyyppi?

Päällimmäiseksi jäi mieleen itselleni uusi hahmo Bhoot, albiinosusi, joka on laumassa syrjitty Mowglin tavoin. Hahmo toi tarinaan ihan omanlaistaan syvyyttä ja sen yhtäkkiä silmille lyöty kohtalo tuntui vähän tarpeettomalta shokeeraamiselta ikäänkuin latistaen pois kaiken sen toiveikkuuden, mitä hahmo eloisuudellaan toi pitkin tarinaa.

Harvemmin inisen sellaisista asioista kuin tarinankuljetus, mutta tässä elokuvassa se kyllä häiritsi. Mowglin kasvua kuvaavat kohdat olivat todella tiiviisti ja kiirehtien kuvattua hyppimistä tilanteesta toiseen välistä aika irrallisestikin. Olisin kaivannut enemmän fiilistelyä siitä, miten Mowgli kokee itsensä viidakon asukkina. Tämä osuus mentiin läpi todella kiirehtien. Sen sijaan ainoa, johon panostettiin tällä tavoin, oli puuduttavan pitkä kuvaus siitä, kun päähenkilö alkaa elellä omanlajistensa parissa. Sen osion olisi voinut esittää lyhyemminkin ja antaa eläinhahmoille lisää ruutuaikaa.

Viidakkokirja-animen suosikkihahmoni Tabaqui-hyeena oli ilahduttavasti mukana. En muista nähneeni hahmoa missään muussa Viidakkokirjan versiossa. Tabaquilla oli kohtalaisen iso rooli pääpahiksen sidekickina ja myös syvällisempää roolia. Elokuvan ehkä paras kohtaus oli mielestäni, kun ihmisten nuotiossa kärähtänyttä häntäänsä jorpakossa jäähdyttelevä Tabaqui keskustelee Mowglin kanssa siitä, onko tämä susi vai ei. "Joskus uneksin olevani tiikeri. Mutta herään aina hyeenana." -repliikki jäi mieleen.

Eläinten toteutustapa animaation keinoin oli jännä siinä mielessä, etteivät ne olleet täysin realistisia, vaan muistuttivat tietyllä tapaa enempi piirroshahmoja kasvojen melko ihmismäisine ilmeineen. Jännä veto ja ehkä virkistävää vaihtelua, mutten ole ihan varma, tykkäsinkö tästä toteutuksesta lopultakaan. Myös realistisille eläimille saa animoitua ihan hyvät tunneskaalat ja jotenkin ne ovat kivemman näköisiä kuin nämä piirroshahmoja muistuttavat mutanttieläimet. Piirretyt ovat sitten asia erikseen.

Kaa-käärme oli tässä paljon siistimmin toteutettu kuin animen tai Disney-leffan oudot sekopääkäärmeet. On myös välillä ollut vähän sekavaa, onko Kaa nyt sitten liittolainen vai ei. Disneyn versiossa hän yrittää syödä Mowglin, animessa taas on selkeästi tämän kaveri. Nyt hän oli tavallaan ikiaikainen ja tuon vastakkainasettelun yläpuolella, haluten loppupeleissä kaiketi suojella viidakkoa. Pidin siitä tyylikkäästä mystisyydestä, mikä elokuvan Kaahan oli liitetty.

Akelasta oli selvästi yritetty tehdä susien eeppistä ja kunnioitusta herättävää johtajaa, mutta minusta siinä ei onnistuttu kovin hyvin. Akela, samoin kuin Shere Khan, olivat jotenkin ressukan oloisia, eivätkä herättäneet samanlaista kunnioituksen vibaa kuin vastaavat hahmot Shonen Mowglissa. Oli myös jotenkin karua katsottavaa, kun Akela tappoi aika ison määrän nuoria susia, jotka noudattivat lauman lakia haastaa saalistuksessa epäonnistunut johtaja. Tuntui vähän epätarkoituksenmukaiselta lauman selviytymisen kannalta. Muutenkin hahmon ratkaisut monessa kohtaa, esim. henkensä tulen avulla pelastaneen Mowglin ajaminen pois, tuntuivat hyvin epäjohdonmukaisilta.

Noin yleensä tarinan opetukseksi tuntui muodostuvan "ole vahva kusipää, unohda positiivisuus, niin sitten selviät voittajana elämästä", mikä ei tunnu kovin hyvältä (joskin masentavan realistiselta) opetukselta. Tätä vaikutelmaa loivat mm. Mowglin epäoikeudenmukainen kohtelu Akelan, Baloon ja Bagheeran toimesta, sekä Bhootin kohtalo. En tiedä, ratkaisiko metsästäjälle ja Shere Khanille kostaminen lopultakaan asioita, kun ongelmat tuntuivat olevan myös hyvishahmojen omissa kyseenalaisissa toimintatavoissa. Vähän surulliselta tuntui katsoa, kun hahmot, joita olen tottunut ajattelemaan viisaina ja luotettavina aikuisina pikku Mowglin elämässä, käyttäytyivät tätä kohtaan epäjohdonmukaisesti ja kusipäisesti ja päähenkilö sitten varttui näiden oppien mukaisesti.

Huolimatta pikku kritiikistä pidin elokuvaa koskettavana ja laadultaan ihan hyvänä. Suosittelen kyllä katsomaan, jos eläin- ja seikkailuelokuvat ovat mieleen.

Elokuvan parasta antia olivat ilmeikäs ja monipuolinen hahmokaarti, tietynlainen nostalgia Viidakkokirja-animen parissa kasvaneelle ja tietynasteinen realistisuus mm. toimintakohtauksissa. Juonta ehkä kuljetettiin väärissä paikoissa turhan nopeasti ja hahmot reagoivat välillä asioihin ihan ihmeellisesti. Pidin tästä elokuvasta paljon enemmän kuin Disneyn versiosta.