Uusimmat Ginga-julkaisut Fang 1 ja Weed 33 ovat molemmat olleet itselleni mieleistä luettavaa. Fangin tarina oli hyvin mielenkiintoinen ja Weedissä apinasaaga on yllättänyt positiivisesti.

Kirjoitin aiemmin uusien puolien paljastumisesta Yukimurasta artikkelissa Lempihahmojen salat paljastuvat. Nyt tämä koston sokaisema uros alkaa pikku hiljaa kenties muuttua. Mielenkiintoista pokkarissa oli, kun Saheiji yritti kertoa Yukimuralle, ettei ole hänen isänsä. Yukimura ei ottanut sitä kuuleviin korviinsa.

Hitusen ehkä harmittaa se, että Yukimurasta - niin cool kuin hän onkin - on tehty loppupeleissä melko hidasjärkinen. Tietty kieltäminen on tuossa tilanteessa ihan luonnollinen reaktio, jos on pitänyt jotakuta oikeana vanhempanaan koko ikänsä, mutta puhun nyt yleisellä tasolla Yukimuran tavasta reagoida vähän kaikkeen. Onko Takahashi tarkoituksella tehnyt Yukimurasta paljon tyhmemmän kuin Weed?

Sinänsä Yukimuran jääräpäisyys on eräs apinasaagan kantava voima. Tarinassa on vahva opetuksen maku, miten ei pitäisi tuomita ketään sen perusteella, millaiseksi tämä on syntynyt. Apinoita on kahdenlaisia - niitä, jotka palvelevat Kenraalia ja niitä, jotka eivät. Yukimura ei suostu tekemään näille eroa, vaikka asiaa yritetään niin apinoiden kuin Weedinkin toimesta selittää sille. Tässä osassa viesti alkaa ilmeisesi mennä hiljalleen perille. Sivumennen sanoen häiritsi hieman, ettei Yukimuraa ylpeänä uroksena häirinnyt se, että Weed kuitenkin esitti Kenraalille taisteluhaasteen ikään kuin joukon komentajana, vaikka Jeromea lukuunottamatta läsnä olivat vain Yukimura joukkoineen. Mihin jäi kaikki se puhe, ettei Ohun joukkoja kumarreta? Tietty kärhämöinti tuossa tilanteessa olisi tyhmää, mutta aikaisemmin Yukimura oli valmis repimään Weedin palasiksi pelkästään pentujen apinantappoharjoituksen keskeyttämisestä.

Apinasaagassa pidän myös siitä, että kaikkien osapuolten motiivit ovat selkeästi selitettyjä. Tobizarun, Kenraalin oikean käden, ajatuksia valotetaan. Tavallaan arvostan tätä hahmoa sen vakaumuksen vuoksi, vaikka sen kunnioitus Kenraalia kohtaan onkin tehnyt sen sokeaksi sille, mikä lopulta on laumalle hyväksi.

Kenraali kirveineen suojelee apinalaumaa villikoirilta, joille he ovat aikaisemmin olleet ravintoa. Vastineeksi apinoiden on ryöstettävä koiranpentuja, Kenraalin erikoisherkkua. Apinoiden kannalta homma menee ongelmalliseksi siinä kohtaa, kun pentuja ei onnistuta ryöstämään. Tällöin apinat joutuvat uhraamaan omia pentujaan, mikä ei tietenkään ole enää lauman edun mukaista.

Tarina kertoo hienosti, miten valmiiksi luodusta järjestelmästä on vaikea lähteä tai alkaa muuttamaan sen epäkohtia enää jälkikäteen.

Huomasin tuntevani sympatiaa Tobizarua kohtaan siinä vaiheessa, kun Kenraali viisveisaa sen varoituksista koirien vaarallisuudesta. Kenraalin riemuntanssi villikoirien - hänen näkökulmastaan ison saalislauman - oli samaan aikaan sekä hupaisa, että asiaankuuluvan pelottava. Kenraalin voisi nähdä mielenkiintoisena pääpahiksena jossain Hougenin ja Akakabuton välimaastossa. (Henkilökohtaisesti pidän tästä hahmosta enemmän kuin Hougenista, joka oli loppupeleissä säälittävä nössö - ei yhtään pääpahismateriaalia minun mielestäni!)

Muutenkin Tobizarun ja kenraalin välillä tuntuisi vallitsevan perinteinen pahis ja kätyri -asetelma. Kenraali tuntuu viisveisaavan Tobizarun kunnioituksesta ja uskollisuudesta häntä kohtaan ja yleensä lähinnä sättii ja kovistelee tätä.

Apinoista ihmisiin. Juuri ilmestynyt Takahashin hiukka tuntemattomammaksi jäänyt Fang-tarina on siinä mielessä samankaltainen Weedissä nähtävän apinasaagan kanssa, että siinäkin nähdään koiraeläinten ja kädellisten yhteistyötä. Akira Iton käsikirjoittamassa ja Yoshihiro Takahashin piirtämässä kaksiosaisessa tarinassa tarinassa seikkailevat valkoinen koirasusi Askari ja hänen isäntänsä Nozomi Tachibana.

Askarin emo Lobo pariutui villin newfoundlandinsuden kanssa ja pentu sai nimen, joka tarkoittaa swahilin kielellä soturia. Pennun isäntä Nozomi toimii Alaskassa metsänvartijana. Pian pennun syntymän jälkeen salametsästäjät murhaavat Nozomin seurassa olleen päällikön. Taistelun rytinässä ohi kiitävä luoti puhkaisee Askarin oikean silmän ja hänen emonsa saa surmansa puolustaessaan pentuaan ja isäntäänsä.

Askari ja Nozomi lähtevät etsimään murhan takana olevaa salametsästäjien pomoa "Misteriä" ja heidän tiensä vie Alaskasta Japaniin.

Fang tekee siinä mielessä piristävän poikkeuksen Ginga-saagaan, että siinä on tavallista toiminnallisempia naishahmoja. Lobo paitsi puolustaa perhettään hengellään, myös vielä luotien haavoittamana nousee ja raahaa viimeisillä voimillaan Nozomin, Askarin ja päällikön ruumiin ulos palavasta rakennuksesta.

Ei pidä unohtaa myöskään Reiko Kuwabaraa, lakinaista, joka hoitaa Nozomin perheen perikunnan rahastoa. Hänestä tulee peräti tarinan kolmas päähenkilö ja jotenkin pidin tästä melko itsekeskeisestä ja rahankiilto silmissä kulkevasta hahmosta. Vaihteeksi jotain muuta kuin hiljainen taustanöhvykkä, mitä Takahashin naishahmot tuppaavat usein olemaan. Reiko on ehkä toimintatilanteissa enempi tiellä, mutta on hänestä kuitenkin Nozomille hyötyä mm. vihollisen tietojen selvittämisessä tietokoneella. Myöskään tahdonvoimaa ja räväkkyyttä ei tästä naisesta muutu.

Tämän sinänsä vähän hahmoja sisältävän sarjan naishahmot eivät suinkaan rajoitu kahteen. Fangin ensimmäisen osan loppupuolella Askari auttavat Raita-niminen poika ja hänen äitinsä Yuuko. Tämä nainen ajaa ammatikseen rekkaa ja on poikansa yksinhuoltaja. Pojan isä Yasuji sattuu Askaria jahtaavan rikollisliigan juoksupoika, joka ei ole välittänyt koskaan ottaa vastuuta Raidasta. Yuuko tuo poikansa joka vuosi Sapporoon katsomaan lumifestivaalia siinä toivossa, että pojan isä tulisi paikalle. Heidän otettuaan Askarin kyytiinsä Yasuji ilmaantuukin paikalle, mutta äiti ja poika huomaavat pian tulleensa huijatuiksi. Yasuji ottaa Yuukon panttivangikseen ja käskee heidän poikaansa laittamaan Askarille kuonokopan. Yuuko ei halua pojastaan petturia, joten hän tekee sangen rohkean teon ja tarttuu poikansa isän pitelemän veitsen terään käsillään ja vapauttaa itse itsensä jääden myös henkiin.

Fangiin on ujutettu mukaan myös pientä pervoilua, mille tuli lähinnä hihiteltyä. En tiedä sitten, vetikö joku muu tästä herneen nenäänsä. Itse lähinnä repesin, kun Gingassa tottunut siihen, että ihmishahmot ovat yliasiallisia. Koirat toki heittävät keskenään jos jonkunmoista läppää ja myös urokset saavat siitä osansa. (Mm. GB heittää Rocketille "olet komea uros, voisin vaikka ihastua sinuun" plus kaikki GB:n ja Sasuken sekoilut, Hiron pipanankeräykset, jne.)

Ja kai se on vähän ihmisestä kiinni, ketä ne pikkutuhmuudet haittaavat ja ketä eivät. Eivät nämä melko väkivaltaisina kuitenkaan mitään pikkulasten sarjakuvia ole.

Joka tapauksessa Fang oli aika piristävää vaihtelua naishahmojen osalta. Gingassa heidän yksipuolinen roolinsa olikin alkanut paitsi pitkästyttää, myös vaivaamaan. Liekö sitten syynä tähän erilaisuuteen, ettei kyseessä ole Takahashin itsensä käsikirjoittama sarja.

Muutoin Fang keskittyy aika pitkälle ihmisiin, vaikka Askari onkin mukana toiminnan keskipisteessä. Lisäksi sarjan teemoihin kuuluu luonnon ja uhanalaisten eläinten suojelu, sekä ihmisten valintojen vaikutukset Maapallon tilaan. Päähenkilö Nozomi puhuu varsin lujatahtoisesti luonnon puolesta - tyylillä, johon moni normitallaaja suhtautuu aika ynseästi. Toisaalta aika piristävää kuulla tällaista settiä toimintasankarin suusta.

Koira-aiheisia tarinoita on mukavaa lukea, mutta kieltämättä nuo kädelliset, olivat sitten apinoita tai ihmisiä, tuovat oman mielenkiintoisen lisäsäväyksensä tarinankulkuun. Toki muunkinlajiset eläimet voisivat toimia, mutta tällä hetkellä on hieman olo, että koirat kaipaavat rinnalleen muutakin kuin toisia koiria. Tässä Weedin apinasaagan ja Fangin lukemisen myötä alkaa vähän hirvittää Weedin seuraavan saagan - sotakoirien - odottelu. Siellä on sitten taas koiraa koiran perään.

Liekö tässä sitten alkanut vaivata sama kuin pelkästään ihmisistä kertovia sarjoja lukiessa - tylsää, kun kaikki hahmot ovat samaa lajia?

Apinasaagassa erityisen mukava yllätys oli, miten erilaisia hahmoja apinoista on saatu. Tutustuin osiin 33-36 japaninkielisenä jo kauan aikaa sitten, mutta kuvia selailemalla apinat eivät oikein tahtoneet erottua toisistaan, eikä mielenkiintoni riittänyt alkaa opiskelemaan niitä netin Ginga-sivuilta. Nyt tarinaa suomeksi lukiessa ei ole ollut ongelma tajuta, kuka apinoista on kukin.

Tämän johdosta odottelen kyllä Gamun ilmestymistä suomeksi jonain päivänä entistä innokkaammin. Tyylikkäitä koirien sotahaarniskoja, mukana myös ihmisiä ja heidän välisiään juonikiemuroita. Sääli, että moniulotteiset naishahmot taitavat puuttua siitä, kuten Weedistäkin. (No, ainakin yksi syy odottaa sotakoirasaagaa... *Viheltelyä.*)